— Olen hyvin iloissani, jos tulette. Minä niin tahtoisin nähdä teidät tanssiaisissa.
— No, jos minun täytyy lähteä sinne, niin saan lohdutusta siitä, että tiedän tuottavani teille huvia… Grisha, annahan niitten hiusten olla, ne ovat jo muutenkin pörröiset, hän sanoi työntäen paikoilleen alas valahtaneen hiuskiharan, jolla Grisha leikitteli.
— Minä kuvittelen teidän tulevan tanssiaisiin violetinvärisessä puvussa.
— Miksi juuri violetin? kysyi Anna hymyillen. — No lapset, menkäähän nyt. Kuuletteko? Neiti Hull kutsuu teetä juomaan, — hän sanoi, irrotteli lapset ympäriltään ja lähetti heidät sitten ruokasaliin.
— Minäpä tiedän, miksi te pyydätte minua tanssiaisiin. Te odotatte paljon noista kutsuista ja tahdotte, että kaikki olisivat siellä iloitsemassa kanssanne.
— Mistä te sen tiedätte? Niin odotankin.
— Oi, kuinka ihanaa aikaa te elätte, jatkoi Anna. — Muistan ja tunnen sen sinertävän autereen, samantapaisen kuin Sveitsin vuoristossa. Tuon autereen, joka verhoaa kaiken sinä onnekkaana aikana, jolloin lapsuus on juuri päättymässä; ja siitä suuresta, onnellisesta, iloisesta piiristä tie kapenee kapenemistaan, ja on hauskaa, mutta samalla jännittävää käydä sisälle tuohon huoneriviin, vaikka se näyttääkin valoisalta ja ihanalta… Kukapa ei olisi käynyt tätä läpi?
Kitty hymyili vaieten. "Mutta kuinka hän on mahtanut käydä sen läpi?
Miten mielelläni tahtoisinkaan tietää koko hänen tarinansa", ajatteli
Kitty muistellen hänen miehensä Aleksei Aleksandrovitshin arkista
ulkomuotoa.
— Minä tiedän yhtä ja toista. Stiva on kertonut minulle ja minä onnittelen teitä, hän miellytti minua kovasti, jatkoi Anna, — minä tapasin Vronskin rautatieasemalla.
— Oliko hän siellä? kysyi Kitty punastuen. — Mitä Stiva on sanonut teille?