— Hän on lörpötellyt minulle kaikki. Ja minä olisin oikein hyvilläni… Minä matkustin yhdessä Vronskin äidin kanssa, jatkoi hän, — ja äiti puhui minulle lakkaamatta hänestä, poika on hänen lemmikkinsä. Minä tiedän, että äidit ovat puolueellisia, mutta…
— Mitä hänen äitinsä kertoi teille?
— Oh, paljon! Minä tiedän, että hän on äidin lemmikki, mutta silti näkyi, että hänessä on ritaria… No, hän kertoi esimerkiksi, että poika oli tahtonut antaa koko omaisuutensa veljelleen, että hän jo lapsuudessaan oli tehnyt jotain ihmeellistä, pelastanut naisen hukkumasta. Sanalla sanoen, sankari, Anna sanoi hymyillen ja muistellen niitä kahtasataa ruplaa, jotka Vronski oli antanut asemalla.
Niistä kahdestasadasta ruplasta hän ei kuitenkaan puhunut. Mikä lienee ollut syynä, mutta hänestä tuntui pahalta muistella sitä. Hän tunsi, että siinä oli jotain joka koski häntä ja jota ei olisi pitänyt olla.
— Kreivitär Vronskaja pyysi hartaasti minua tulemaan luokseen, jatkoi Anna, — ja mukavaahan häntä on nähdä; menenkin huomenna häntä katsomaan. Luojan kiitos, Stiva näkyy viipyvän kauan Dollyn luona, lisäsi Anna vaihtaen keskustelunaihetta, nousi ylös, ja Kittystä näytti ikään kuin hän olisi ollut tyytymätön johonkin.
— Ei, minäpäs ensin! Ei, minäpäs! huusivat lapset päätettyään teenjuontinsa ja juosten takaisin Anna-tädin luo.
— Kaikki yhtaikaa! Anna sanoi, juoksi nauraen heitä vastaan ja sulki syliinsä ja kellahdutti kumoon koko tuon kihisevän ja vikisevän lapsilauman.
XXI
Aikuisille katettuun teepöytään tuli Dollykin huoneestaan. Stepan Arkadjevitshia ei kuulunut. Hän oli nähtävästi poistunut vaimonsa huoneesta takatietä.
— Minä pelkään, että sinun tulee kylmä ylhäällä, huomautti Dolly kääntyen Annan puoleen, — minä tahtoisin siirtää sinut alakertaan. Olisimme lähempänä toisiamme.