Nikita meni sinne. Se oli multaa, joka pisti esiin lumen alta. Käveltyään sitte oikeallekin, palasi Nikita reen luo, puisteli lumen päältään ja saappaan varresta ja istuutui rekeen.
— Oikealle pitää ajaa, — sanoi hän varmasti, Mutta tietä vaan ei ollut. He ajoivat siten vähän aikaa. Tuuli ei talttunut ja lunta sateli yhä.
— Mepä, Wasili Andrejitsh, taidetaan olla ihan eksyksissä, — sanoi Nikita yht'äkkiä ihan kuin hyvillään. Mitäs tämä on? — sanoi hän osottaen mustia perunan varsia, jotka lumen alta törröttivät.
Wasili Andrejitsh pysäytti märän ja voimiaan ponnistelevan hevosen. —
Mikä nyt? — kysyi hän.
— Nyt sitä ollaan Saharjevan pellolla. Näetsen, minne jouduttiin!
— Valehtelet! — sanoi siihen Wasili Andrejitsh, joka nyt puhui ihan toista, yksinkertaista talonpojan kieltä, kuin kotona.
— Enkä valehtele, Wasili Andrejitsh, totta puhun, — sanoi Nikita. — Reen kulustakin kuuluu, että perunamaata kuletaan; tuossa on varsia läjässäkin. Saharjevan tehtaan peltoa tämä on.
— Katos, minne eksyttiin! — sanoi Wasili Andrejitsh. — Mitenkäs nyt sitte?
— Pitää kääntää oikealle, ei muuta mitään, jonnekinpahan sitte tullaan, — sanoi Nikita.
Wasili Andrejitsh totteli ja käänsi hevosen, niinkuin Nikita oli sanonut. Siten he ajoivat jotenkin kauan. Milloin he ajoivat kasvismaille, missä oli alastomia paikkoja ja nietoksia rinnan, milloin pelloille ja kesannoille, milloin taas syvän ja kaikkialla yhtä valkoisen, tasaisen lumen peittämälle kentälle. Lunta satoi yläältä ja tuprusi alaaltapäinkin. Milloin tuntui kuin he olisivat ajaneet alamäkeä, milloin taas vastamäkeä, milloin oli kuin he olisivat seisoneet paikallaan ja lumikenttä kiitänyt heidän ohitsensa. Molemmat olivat ääneti. Hevonen näkyi uupuneen; se oli ihan kuurassa ja astui käyden. Yht'äkkiä se pysähtyi ja istui ojaan. Wasili Andrejitsh tahtoi pidättää, mutta Nikita huusi hänelle.