Ääneti ajoivat he niinikään noin kymmenen minuuttia. Yht'äkkiä Wasili
Andrejitsh sanoi jotakin.
— Mitä? — kysyi Nikita, silmiään aukaisten.
Wasili Andrejitsh ei vastannut, vaan kumartui milloin toiselle milloin toiselle puolelle ja katseli eteen ja taaksepäin. Hevonen, joka oli märkänä kaulan ja reisien kohdalta, astui käyden.
— Mikä nyt on, hä? — uudisti Nikita kysymyksensä.
— Hä, hä, — matki häntä Wasili Andrejitsh vihaisesti. — Viittoja ei näy! Varmaan ollaan eksytty.
— Seis sitte, niin katsastan tietä, — sanoi Nikita, hyppäsi keveästi reestä, otti piiskan käteensä ja astui vasemmalle, samalle puolelle, jossa istui.
Sinä vuonna ei ollut kovin paljon lunta, niin että saattoi ajaa yltä yleensä, vaan paikoittain kuitenkin polviin asti, ja lunta meni Nikitan saappaan varsiin. Nikita astui, tunnusteli jaloillaan ja piiskalla, mutta tietä ei ollut missään.
— No? — sanoi Wasili Andrejitsh, kun Nikita palasi reen luo.
— Tältä puolen ei ole tietä. Pitää mennä toiselle puolelle.
— Tuolla edessäpäin jotain häämöittää, mene sinne katsomaan, — sanoi
Wasili Andrejitsh.