Noin puolen tunnin ajan ajoivat he ääneti. Tuuli puhalsi kylmäksi
Nikitan sivun ja käsivarren siltä kohdin, mistä turkki oli rikki.
Hän kyyhistäytyi ja hengitti kaulukseen, joka peitti hänen suunsa, ja hänen henkensä tuntui lämmittävän häntä.
— Mitä luulet, ajetaanko Karamyishevoon vai suoraan? — kysyi Wasili
Andrejitsh.
Karamyishevoon kävi enemmän ajettu tie, joka oli viitoitettu molemmin puolin, mutta oli pitempi matka. Suoraan taas oli lyhyempi tie, mutta vähemmin ajettu ja viittoja ei ollut, tahikka oli huonoja ja umpeen peittyneitä.
Nikita mietti hetkisen.
— Karamyishevoon on kyllä pitempi, mutta parempi ajaa, — vastasi hän.
— Eihän sitä ole suoraan muuta, kuin alhon poikki ajaa, kunhan ei vaan eksyisi, ja sitte kyllä hyvä tie, sanoi Wasili Andrejitsh, jonka teki mieli ajaa suoraan.
— Kuinka tahdotte, — sanoi Nikita ja laski taas kauluksensa.
Niin Wasili Andrejitsh tekikin ja, ajettuaan noin puolen virstan verran, käänsi hän vasemmalle.
Käänteestä asti oli tuuli heille melkein vastassa. Ja sitä paitsi alkoi sataa lunta. Wasili Andrejitsh ajoi hevosta, pullisteli poskiaan ja puhalteli alaalta viiksiinsä. Nikita torkkui.