He vaikenivat. Mutta Wasili Andrejitshin teki mieli puhella. Hän alkoi Nikitan vaimon ja tynnyrintekijän välisestä suhteesta, vakuutettuna, että Nikitan piti olla mielissään siitä, jotta sai tarinoida niin mahtavan ja ymmärtäväisen miehen kanssa, kuin hän, eikä hänen päähänsäkään pälkähtänyt, että tuo keskustelu voi olla Nikitalle epämiellyttävä.
Tuulen takia ei Nikita oikein kuullut isännän sanoja, vastasi niihin välinpitämättömästi ja puhe kääntyi toiselle tolalle.
— No, kevääksi kai ostat hevosen itsellesi? — alkoi Wasili Andrejitsh uudesta aineesta.
— Taitaapa olla ostettava, — vastasi Nikita, avaten kauhtanan kaulusta ja kumartuen isäntään päin.
Tämä puhe nyt kiinnitti Nikitan mieltä ja hän tahtoi kuulla kaikki.
— Poika on jo isoksi kasvanut, pitää itsensä kyntää eikä aina muilla työt teettää, — sanoi hän.
— Ka, osta minulta ruuna, paljoa en siitä pyydä, huusi Wasili Andrejitsh innostuneena, kun pääsi puhumaan mieliaineestaan, hevoskaupoista.
— Tai jos viisitoista ruplaa annatte, niin hevostorilta ostan, — sanoi Nikita, joka tiesi, että Wasili Andrejitshin tarjoamasta hevosesta korkein hinta oli seitsemän ruplaa, vaan että Wasili Andrejitsh, jos sen hänelle myöpi, laskee siitä kaksikymmentä viisi, ja hän siten puoleen vuoteen ei saa häneltä rahaa irti.
— Se on hyvä hevonen. Ja minä toivon sinulle samaa, kuin itselleni.
Omantunnon mukaan teen. Brehunov ei tee vääryyttä kellekään ihmiselle.
Vaikka omani menköön, mutta muiden tavoin en tee. Rehellisesti kaikki,
— huusi hän kuin ainakin kauppoja tehdessään. — Se on oikea hevonen.
— On maar', — sanoi Nikita huo'ahtaen, ja vakuutettuna, ett'ei maksanut enää kuunnella, päästi hän irti kauluksensa, joka heti peitti hänen korvansa ja kasvonsa.