Wasili Andrejitsh istui jo re'essä, jonka kuperan perän hän kaksine turkkineen milt'ei yksin täytti, tarttui heti ohjiin ja antoi mennä. Kun hevonen jo oli liikkeessä hyppäsi Nikita vasemmalta etupuolelle ja jätti toisen jalkansa re'estä ulos.
II.
Jalakset hiukkasen narahtivat, kun nöyrä orit vetäisi reen liikkeelle ja lähti nopeasti polkemaan kylän tasaiseksi ajettua, jäätynyttä tietä.
— Minnekäs sinä takerruit? Annapas tänne piiska, Nikita, — huudahti Wasili Andrejitsh, nähtävästi hyvillä mielin huomatessaan poikansa, joka oli hypännyt taakse reen kannaksille seisomaan. — Minä sinut opetan! Juokse äidin luo, nulikka!
Poika hyppäsi pois. Rusko astui ensin nopeammin ja potkaisi sitte juoksuun.
Siinä kylässä, jossa Wasili Andrejitsh asui, oli kuusi taloa. Kohta kuin olivat ajaneet viimeisen, sepän talon ohitse, tunsivat he, että tuuli oli paljoa vinhempi, kuin olivat luulleetkaan. Tie katosi melkein kokonaan. Reen jalaksen jälet tuisku ajoi heti umpeen ja tien saattoi huomata ainoastaan siitä, että se oli korkeammalla. Koko kenttä pyrysi ja taivaan rantaa ei erottanut ollenkaan. Metsä, joka aina näkyi hyvin, häämöitti vain lumituiskun läpi. Tuuli kävi vasemmalta, puhalsi koko ajan Ruskon harjan toiselle puolelle, jopa sen solmuun sidotun hännänkin käänsi syrjään ja painoi tuulen puolella istuvan Nikitan kauhtanan pitkän kauluksen hänen kasvojaan ja nenäänsä vasten.
— Ei pääse oikein juoksemaan lumen takia, — sanoi Wasili Andrejitsh hevosestaan ylpeillen. — Kerran kun Pashutinossa kävin, niin puolessa tunnissa vei perille.
— Mitäh?
— Pashutinoon, sanoin, puolessa tunnissa ajoin.
— Tietäähän sen, nöyrä hevonen! sanoi Nikita.