— Tuossa tuokiossa olen valmis, Wasili Andrejitsh, — sanoi Nikita ja juoksi, paikatut ja likaiset saappaan käret sisäänpäin käännettyinä, pihan poikki tupaan.
— Lennätä pian, Arinushka, uunilta takkini, isännän kanssa lähteä pitää! — sanoi Nikita, tullen tupaan ja siepaten vyön naulasta.
Piika, joka oli maannut päivällisen jälkeen ja nyt asetti samovaarin kiehumaan, tuli Nikitan kiireestä iloiseksi ja otti sukkelaan uunilta hänen siellä kuivaneen, huonohkon, kuluneen kauhtanansa, puisteli ja pehmitteli sitä.
— Nytkös tulee hyvä isännän kanssa ajella, — sanoi Nikita keittäjättärelle, sillä hyvänsävyisestä kohteliaisuudesta lausui hän aina jotakin sille, jonka kanssa jäi kahden kesken. Ja kiertäen vyötäisiensä ympäri kapean, kuluneen vyön, veti hän sisäänpäin muutenkin laihan mahansa ja kiristi vyön niin kovaan, kuin suinkin jaksoi.
— Kas niin, — sanoi hän sen jälkeen, ei enää keittäjättärelle, vaan vyölle, jonka päitä hän tuppaili vyön ja turkin väliin. — Nyt et pääse ulos hyppäämään! — ja hartioitaan kohoutettuaan, jotta olisi väljempi käsivarsissa, puki hän kauhtanan päällepäin, sitäkin selästä ja kainaloista avarammaksi korjaillen, ja otti hyllyltä rukkaset. No, nyt on hyvä.
— Panisit e'es toiset jalkineet, Nikita, — sanoi keittäjätär, — kun ovat saappaasi noin huonot.
Nikita seisattui, ikäänkuin jotakin muistettuaan.
— Pitäisipä panna… Vaan välttäähän se näinkin; eihän tuo oo pitkä matka! Ja hän juoksi ulos pihalle.
— Eiköhän sun tule kylmä, Nikita hyvä? — kysäisi emäntä, kun hän tuli re'en luo.
— Vielä mitä, lämminhän täss' on kovin, — vastasi Nikita, korjaillen olkia re'en sevässä, niillä jalkojaan peittääkseen ja pistäen piiskan olkien alle, se kun oli tarpeeton nöyrälle hevoselle.