— Niinkuin en minä tietä tuntisi, vai, että aina pitää saattaja mukana olla? — sanoi Wasili Andrejitsh samalla luonnottomalla äänen painolla, jolla hän tavallisesti puhutteli ostajia ja myyjiä, nähtävästi ihaellen omaa puhettaan.
— Ota nyt todenperään. Rukoilen sinua Jumalan tähden! — sanoi vaimo uudelleen, kiertäen huivinsa toiselle puolelle.
— Sekös nyt kiusaa!… Minnekä minä hänet otan?
— Wasili Andrejitsh, minä kyllä olen valmis lähtemään, — sanoi Nikita iloisesti. — Kunhan vaan hevosille ruokaa antaisivat poissa ollessani — lisäsi hän kääntyen emäntään päin.
— Kyllä minä pidän huolen, Nikita hyvä, Simon käsken antamaan, — sanoi emäntä.
— No, lähdenkö minä sitte, Wasili Andrejitsh, vai? — sanoi Nikita odotellen.
— Näkyy pitävän eukon mieltä noudattaa. Vaan jos lähteäksesi, niin mene ja pane lämpimämpi kauhtana päällesi, — sanoi Wasili Andrejitsh, jälleen hymyillen ja vilkuttaen silmää, katsellessaan Nikitan kainaloista, selästä ja liepeistä repeytynyttä, likaista ja jos jossakin hyvässä ollutta turkkia.
— Kuulehan, mieshyvä, tulehan pitelemään hevosta! — huusi Nikita samalle vieraalle miehelle.
— Minä itse, minä pitelen! — sanoi poika, ottaen palelevat, punaiset kätensä taskuista ja tarttuen kylmiin nahkaisiin ohjaksiin.
— Vaan elä kauan kauhtanaasi laittele! Joutuun! huusi Wasili
Andrejitsh, ilkkuillen Nikitalle.