— Niin on, — vastasi Nikita.
Ja se olikin Grishkino. He olivat ajaneet harhaan vasemmalle noin kahdeksan virstaa, mutta olivat kuitenkin tulleet lähemmäksi määräpaikkaansa. Grishkinosta Gorjatskinoon oli noin viisi virstaa..
Keskellä kylää tuli heitä vastaan isokasvuinen mies, joka astui keskitietä.
— Kuka siinä ajaa? — kysyi mies, pysäyttäen hevosta. Ja tunnettuaan heti Wasili Andrejitshin, tarttui hän aisaan ja, kulettuaan haparoiden sitä pitkin rekeen asti, istuutui pukille.
Se oli Wasili Andrejitshille tuttu mies Esa, joka oli sillä seudulla tunnettu hevosvaras.
— Ka, Wasili Andrejitsh, minnekäs teitä viedään! — kysyi Esa, joka haisi kovasti viinalle.
— Gorjatshkinoonhan se oli aikomus…
— Ja tänne jouduitte! Malahovoonhan teidän olisi ajaa pitänyt.
— Niinpä olisi pitänyt, vaan ei osuttu, — sanoi Wasili Andrejitsh seisauttaen hevosta.
— Nöyrä hevonenhan tämä on, — sanoi Esa, katsellen hevosta ja vetäen tottuneella käden liikkeellä häntäsolmun kovemmalle.