— Kai sitte tänne yöksi jäätte, vai?
— Eikä, välttämättä keritä pitää.
— Niin näkyy pitävän. Vaan kukas tämä on? Ka, Nikitahan se on!
— Kenkäs sitte? — vastasi Nikita. — Vaan mitenkäs sitä, hyvä mies, on ajettava, ett'ei taas eksyttäisi.
— Missä sitä tässä eksyy? Kääntyy takaisin suoraan tietä myöten ja sitte, kun ulos tulette, niin yhä vaan suoraan. Vasemmalle ei pidä kääntyä. Vasta kun suurelle tielle tulette, niin ottakaa vasemmalle.
— Käännytäänkö sitä suurelta tieltä kesä- vai talvitietä? — kysyi
Nikita.
— Talvitietä. Kun tulette ulos, niin siinä on paikalla pensaikko, vastapäätä pensaikkoa vielä iso puu seisoo, ja siitä se sitte tie lähtee.
Wasili Andrejitsh käänsi hevosen takaisin ja ajoi kylän läpi.
— Olisitte ennemmin yöksi jääneet! — huusi Esa heidän jälkeensä. Mutta Wasili Andrejitsh ei vastannut hänelle, vaan riennätti hevosta. Viisi virstaa, joista kaksi metsätietä, tuntui hänestä helposti ajetuilta, varsinkin koska tuuli oli ikäänkuin tyyntynyt ja lunta oli laannut satamasta.
Ajettuaan takaisin tasaista kylätietä sen pihan kautta, jossa vaatteet nuoralla riippuivat kuivamassa, saapuivat he jälleen kovasti humisevien pajupensaiden luo ja ajoivat ulos lakealle kedolle. Tuisku ei ollut tauonnut, vaan näyttipä vielä kiihtyneenkin. Tie oli aivan ummessa ja ainoastaan viitoista saattoi tietää, ett'ei ollut eksynyt. Mutta viittojakin oli vaikea edessäpäin huomata, sillä tuuli oli vastassa.