— Anna mennä! Aja, Simo! Aja sivu! Aja!
Reet iskivät yhteen ja olivat vähällä tarttua kiinni toisiinsa, vaan vieraat jäivät vähitellen jälelle.
Jonkun aikaa kuului vielä uupuneen hevosen läähötystä ja talonpoikain juopuneita huutoja, vaan sitte katosivat nekin kuulumattomiin. Ja ylt'ympäri ei erottanut mitään muuta, kuin korvissa vinkuvaa tuulta ja väliin reen jalaksien narahdusta tien nietoksilla.
Tämä kohtaus teki Wasili Andrejitshin iloisemmaksi ja rohkaisi häntä, ja hän ajoi, viitoista välittämättä, reippaammin, luottaen hevoseen.
Nikitalla ei ollut mitään tekemistä ja hän nukahti. Yht'äkkiä hevonen sitte seisahtui ja Nikita oli pudota nenälleen.
— Taaskaan ei ajeta oikein, — sanoi Wasili Andrejitsh.
— Mitenkä niin?
— Viittoja ei näy. Varmaan ollaan taaskin poissa tieltä.
— Jos on tie kadoksissa, niin etsiä pitää, — vastasi Nikita lyhyesti, nousi ja meni jälleen, keveästi astuen jalat sisään päin, lumessa kävelemään. Hän käveli kauan, milloin kadoten silmistä, milloin taas näkyen, ja palasi vihdoin takaisin.
— Tässä ei ole tietä, ell'ei edessä ole, — sanoi hän istuutuen rekeen.