Alkoi jo tulla ihan hämärä. Tuisku ei yltynyt, vaan ei vähentynytkään.
— Jospa e'es niitä miehiä kuuluisi, — sanoi Wasili Andrejitsh.
— Eipähän tavottaneet, varmaan siis ollaan etäälle joutuneet tieltä.
Tahikka ehkä he ovat ajaneet syrjään, — sanoi Nikita.
— Minnekäs sitte ajetaan? — kysyi Wasili Andrejitsh.
— Antaa hevosen kulkea, — sanoi Nikita. — Kylläpähän viepi perille.
Antakaa ohjat tänne!
Wasili Andrejitsh antoi mielelläänkin ohjakset pois, sillä hänen käsiään alkoi palella villaisissa kintaissa.
Nikita otti ohjakset, joita vaan piteli käsissään ollenkaan liikuttelematta, ja luotti iloisena lempihevosensa viisauteen. Hevonen alkoikin todenperään vähitellen kääntää, mutkitellen milloin toiselle milloin toiselle puolelle ja kuunnellen vuoron toisella vuoron toisella korvalla.
— Pitää olla ääneti, — sanoi Nikita. — Näetsen mitä tekee. Mene, mene, minne tiedät! Noin, noin.
Alkoi tuulla takaapäin ja tuli lämpöisempi.
— Sekös on viisas, — jatkoi Nikita mielissään hevosesta.
Kirgisiläinen hevonen on väkevä, mutta tuhma.