Vaan katsos, mitä tämä korvillaan tekee. Ei mitään telekraahviakaan tarvitse, virstan päähän aistitsee.
Eikä kulunut puolta tuntiakaan, kun edessä todellakin häämöitti jotakin mustaa, metsäkö vai kylä, ja oikealla näkyi jälleen viittoja. He olivat silminnähtävästi taas saapuneet tielle.
— Tämähän on taas sama Grishkino, — sanoi Nikita yht'äkkiä.
Todella olikin nyt heistä vasemmalla sama riihi, jonka katolta pyrysi lunta ja sama nuora, jossa ne vaatteet riippuivat kuivamassa yhtä tuimasti tuulen pieksettävinä.
Taas saapuivat he lantaiselle kyläntielle, taas oli tyynempi, lämpimämpi ja iloisempi, taas kuului ääniä ja laulua, taas alkoi koira haukkua. Oli jo niin pimeä, että muutamista ikkunoista näkyi valkea.
Keskellä kylää Wasili Andrejitsh käänsi hevosen ison talon luo ja seisautti portille.
— Kutsuhan Taras ulos, — huusi hän Nikitalle.
Nikita meni lumisen valaistun ikkunan luo, jonka valossa kimalteli tanssivia lumihiutaleita, ja koputti piiskan varrella.
— Kuka siellä? — kysyi ääni sisältä.
— Kauppias Brehunov, — vastasi Nikita. — Käyhän ulos kotvaksi aikaa.