— Mikäs siin' on, voihan sitä lämmitellä, — sanoi Nikita, joka oli hyvin viluissaan ja sitä vaan toivoikin, että pääsisi uunille kohmettuneita jäseniään oikomaan.
Wasili Andrejitsh meni vanhuksen kanssa tupaan ja Nikita ajoi hevosen Pekan aukaisemasta portista pihaan ja sitte, hänen osotuksensa mukaan, liiterin katoksen suojaan seisomaan. Tunkio oli katoksen alla niin korkea, että vempele hipaisi orteen. Kanat kukkoineen, jotka jo olivat asettuneet orrelle, alkoivat tyytymättöminä kaakattaa ja käydä raaputtelivat ortta pitkin. Lampaat, pelästyneinä ja nalkutellen kavioillaan kovaa tunkiota myöten, hurahtivat syrjään. Koira, joka näkyi olevan aivan nuori, äityi armottoman kimakkaasti ja vihaisesti haukkumaan vierasta.
Nikita puhutteli kaikkia, pyysi kanoilta anteeksi ja lohdutteli heitä, ett'ei toista kertaa enää vaivaa, soimasi lampaita, että he pelästyvät itsekään tietämättä mitä, ja tyynnytteli lakkaamatta koiraa sillä aikaa, kun sitoi kiinni hevosta.
— Nyt se hyvä tulee, — sanoi Nikita ja paukutteli lumen vaatteistaan.
— Sekös yhä haukkuu! — lisäsi hän koiralle. — Ole jo tuossa, hölmö!
Herkiä! Itseäsi vaan vaivaat, — sanoi hän. — Eihän tässä varkaita
ole, vaan omia miehiä.
— Niin se on, kuin on sanottu, että talolla on kolme neuvonantajaa, — sanoi nuori mies, paiskaten voimakkaasti katoksen alle sen ulkopuolelle jääneen reen.
— Mitenkä niin neuvonantajat? — sanoi Nikita.
— Niin on Paulsonin kirjassa sanottuna: kun varas taloon pyrkii, haukkuu koira ja se merkitsee, että silmät auki! Kun kukko laulaa, niin se merkitsee, nouse ylös! Kun kissa peseytyy, niin se tietää, että rakas vieras tulee, jota pitää kestitä, — puheli nuori mies.
Pekka oli lukutaitoinen ja osasi melkein ulkoa ainoan hänellä olevan, Paulsonin kirjoittaman kirjan. Ja kun hän oli pikkuisen ryypännyt, niin kuin sillä kertaa, niin hän hyvin mielellään mainitsi siitä lauseita, jotka hänestä olivat tilaisuuteen sopivia.
— No, just' niin se on, — sanoi Nikita.
— Tuli se maar' vilu tiellä? — kysäisi Pekka.