— Mitenkäs se niin on? — kysyi vanhin veli.
— En juo, siinä kaikki — sanoi Nikita silmiään nostamatta ja, katsoen kieroon viiksiinsä ja partaansa, sulatteli niistä jääpuikkoja.
— Ei sen kelpaa juoda, — sanoi Wasili Andrejitsh, pureksien vesirinkeliä ryypyn jälkeen.
— No teetä sitte, — sanoi ystävällinen muori. Olet maar' ihan viluissasi, mies parka? — Mitä te, tytöt, samovaarin kanssa kuhnustelette?
— Jo on valmis, — vastasi nuorin nainen ja pyyhkäistyään vaatteella kiehuvan samovaarin, kantoi sen vaivoin pöydän luo, kohotti ja jyskäytti pöydälle.
Sillä aikaa Wasili Andrejitsh kertoi, miten he olivat eksyneet tieltä, miten kaksi kertaa olivat palanneet samaan kylään ja miten tiellä tapasivat juopuneita. Isäntäväki ihmetteli, selitteli, missä ja minkä tähden he olivat eksyneet ja ketkä ne juopuneet olivat ja neuvoi, miten oli ajettava.
— Moltshanovkaan kyllä lapsikin löytää, pitää vaan osata kääntyä suurelta tieltä, missä pensaikko näkyy. Vaan te ette sinne asti ajaneet! — puheli kylän vanhin.
— Olkaahan yötä. Tytöt kyllä vuoteen valmistavat, — kehoitteli muori.
— Ja aamulla on oikein mainio lähteä, — vakuutteli vaari.
— En voi, velikulta, asiat vaativat! — sanoi Wasili Andrejitsh, — minkä tunnissa menettää, usein ei saa vuodessa takaisin, — lisäsi hän muistaen metsän ja kauppiaat, jotka voivat ehtiä ennen häntä. — Ehkä sitä perille päästään? — sanoi hän kääntyen Nikitan puoleen.