Nikita ei vastannut pitkään aikaan, vaan oli yhä sulattavinaan jääpuikkoja parrastaan ja viiksistään.
— Kun ei taaskin eksyttäisi tieltä, — sanoi hän synkästi. Nikita oli synkkänä siitä syystä, että hänen teki armottomasti mieli viinaa ja ainoa, joka saattoi tämän halun sammuttaa, oli tee, vaan teetä hän ei vielä saanut.
— Kunhan vaan käänteesen päästään, niin ei sitte enää eksytä, metsän kauttahan sitte tie käypi perille asti, — sanoi Wasili Andrejitsh.
— Se on teidän vallassanne, Wasili Andrejitsh, lähdetään sitte vaan, — sanoi Nikita, ottaessaan hänelle tarjotun lasin teetä.
— Juodaan teetä ja sitte matkalle.
Nikita ei sanonut mitään, pyöritti vaan päätään ja, kaadettuaan varovasti teetä lautaselle, alkoi lämmitellä sen höyryssä kylmiä käsiään. Puraistuaan sitte pikkuruisen murusen sokeria, kumarsi hän isäntäväelle ja sanoi:
— Teidän terveydeksenne, — ja särppi suuhunsa lämmittävää nestettä.
— Kun olisi joku käänteesen asti saattanut, — sanoi Wasili
Andrejitsh.
— Se käypi kyllä laatuun, — sanoi vanhin poika.
— Pekka valjastaa hevosen ja saattaa käänteesen saakka.