— Valjasta sitte, hyvä mies. Kyllä minä siitä kiitokset suoritan.
— Mitä te joutavia, — sanoi ystävällinen muori. Oikein mielellämmehän se tehdään.
— Pekka, mene valjastamaan tamma, — sanoi vanhin poika.
— No, kyllä, — sanoi Pekka hymyillen ja siepattuaan heti naulasta lakkinsa, juoksi valjastamaan.
Sillä aikaa kuin hevosta valjastettiin kääntyi puhe siihen, mihin oli pysähtynyt silloin, kuin Wasili Andrejitsh ajoi ikkunan luo. Vaari valitteli kylänvanhimmalle kolmatta poikaansa, joka ei ollut lähettänyt hänelle pyhäksi mitään, vaan vaimolleen ranskalaisen huivin.
— Ei ne kelpaa nuoret enää mihinkään, — sanoi vaari.
— Eivät kelpaakaan, — sanoi kylänvanhin. Liian ovat viisaiksi tulleet. Djemotshkinin poika, näet, kun isältään käsivarrenkin mursi. Kaikki, näämmä, vaan liiasta viisaudesta johtuu.
Nikita kuunteli, tarkasteli läsnäolevia ja näkyi tahtovan myöskin ottaa osaa puheesen, mutta joi niin innokkaasti teetä, että kerkesi vaan myöntävästi nyökäytellä päätään. Hän joi lasillisen toisensa perästä ja hänen tuli yhä varimpi ja parempi olla. Puhetta kesti kauan yhä samasta asiasta, omaisuuden jakamisen turmiollisuudesta, eikä se näköjään ollut pelkkää yleistä puhetta, vaan asia koski jakoa siinä talossa, jota jakoa vaati toinen poika, siinä jurona ja ääneti istuva. Se näkyi olevan kipeä kohta ja tämä kysymys kiinnitti kaikkien osallisten mieliä, vaikka he vieraiden läsnäolon takia eivät ryhtyneet asiata pohtimaan. Mutta lopulta vaari ei malttanut mieltään, vaan sanoi itkevällä äänellä, ett'ei hän anna jakaa, niin kauan kuin elossa on, ja että talo hänellä on Jumalan kiitos hyvä, mutta jos se jaetaan, niin kaikki mierolle joutuvat.
— Ihan niinkuin Matvejevin perheen kävi, — sanoi kylänvanhin. — Oli heilläkin hyvä talo, vaan kun jaettiin, niin ei yhdelläkään mitään ollut.
— Niinikään sinäkin tahdot, — kääntyi vaari poikansa puoleen.