V.
Wasili Andrejitsh astui reen luo, löysi sen töintuskin pimeässä, istuutui siihen ja tarttui ohjaksiin.
— Ajakaa edellä! — huusi hän. Pekka, seisten polvillaan liistereessä, päästi hevosen menemään. Rusko, joka jo monasti oli hirnunut, tuntien tamman edessään, lähti perässä ja he tulivat ulos tielle. Taaskin he ajoivat kylän lävitse samaa tietä ja saman pihan kautta, jossa ne jäätyneet vaatteet riippuivat, vaikk'ei niitä nyt voinut nähdä, saman riihen vieritse, joka nyt jo melkein kattoon asti oli kinoksen peitossa ja josta lakkaamatta tuprusi lunta ja sitte samojen synkästi ja alakuloisesti valittavien ja humisevien pajupensaiden sivuitse. Ja taas saapuivat he samalle yltäyleensä ryöppyävälle lumiulapalle. Tuuli oli niin kova, että kun se kävi sivustapäin ja ajajat risteilivät sitä vastaan, niin se kallisteli rekeä syrjälleen ja vei hevosta tiepuoleen. Pekka ajaa karitteli säyseällä tammallaan edessäpäin ja tuontuostakin huuteli reippaasti. Rusko potkaisi perässä.
Ajettuaan siten noin kymmenen minuuttia, Pekka kääntyi ja huusi jotakin. Tuulen takia ei siitä saanut selkoa Wasili Andrejitsh eikä Nikita. Mutta he arvasivat, että olivat saapuneet tien käänteesen. Pekka toden perään käänsikin oikealle ja tuuli, joka oli ollut syrjäinen, alkoi käydä vastaan, ja oikealla puolen häämöitti lumen läpi jotain mustaa. Se oli pensaikko käänteessä.
— No, Jumalan haltuun!
— Suur' kiitos, Pekka!
— Myrsky taivon mustaks' peittää, — huusi Pekka ja katosi näkyvistä.
— Sitäkös on runoniekka, — sanoi Wasili Andrejitsh ja nykäisi ohjaksia.
— Oikein soma poika, — sanoi Nikita.
He ajoivat eteenpäin. Nikita, joka oli hyykistäytynyt ja vetänyt päänsä hartioihin niin, että hänen vähäinen partansa verhosi kaulan, istui ääneti ja koetti pysytellä ruumiissaan teen juonnilla saamansa lämmön. Edessä hän näki aisain suorat viivat, jotka yhtämittaa näyttivät hänen silmissään maantieltä, hevosen liikkuvan takapuolen ja solmuun sidotun hännän, jota tuuli aina sivullepäin painoi, ja etempänä edessäpäin korkean vempeleen ja hevosen nyökkyvän pään ja kaulan hulmuavine harjoineen. Silloin tällöin vilahti hänen silmissään joku viitta, josta hän tiesi heidän vielä olevan tiellä, ja hänellä ei siis ollut mitään tekemistä.