Wasili Andrejitsh ajoi itse hevosta ja antoi sen itsensä pysytelläidä tiellä. Mutta vaikka Rusko olikin saanut kylässä puhaltaa, niin se kuitenkin juoksi vastahakoisesti ja ikäänkuin käänteli syrjään, niin että Wasili Andrejitshin täytyi muutaman kerran ohjata sitä tielle.
"Tuossa on oikealla viitta, tuossa toinen, tuossa kolmas", luki Wasili Andrejitsh, — "ja kas tuossahan on edessä metsä", ajatteli hän, katsellen jotakin edessä häämöttävää mustaa. Mutta se, mikä hänestä näytti metsältä, olikin vaan pensas. He sivuuttivat pensaan, ajoivat vielä noin parikymmentä syltä, — ei ollut neljättä viittaa eikä metsää.
"Siinä paikassa pitää tulla metsä", ajatteli Wasili Andrejitsh ja, viinan ja teen innostamana, ajoi hän pysäyttämättä. Nöyrä ja hyvä luontokappale totteli ja juoksi milloin hölkytellen, milloin ravia sinne, minne ajettiin, vaikka tiesikin, että viedään ihan väärälle suunnalle. Kului noin kymmenen minuuttia ja metsää vaan ei näkynyt.
— Taaskin jouduttiin pois tieltä, — sanoi Wasili Andrejitsh, seisauttaen hevosen.
Nikita nousi ääneti pois reestä ja lähti, pidellen kiinni kauhtanataan, jota tuuli milloin painoi häntä vastaan, milloin käänteli ja tempoeli irti, astuskelemaan lumihangessa; käveli ensin toista, sitte toista puolta. Pari, kolme kertaa hän poistui kokonaan näkyvistä. Vihdoin hän palasi ja otti ohjakset Wasili Andrejitshin käsistä.
— Oikealle on ajettava, — sanoi hän kovasti ja varmasti ja käänsi hevosen.
— Aja sitte oikealle, jos on ajettava, — sanoi Wasili Andrejitsh, antaessaan pois ohjakset ja pistäen kohmettuneet kätensä hihan suihin. — Jospa e'es veisi takaisin Grishkinoon, — lisäsi hän.
Nikita ei vastannut mitään.
— No, oleppas hyvä, ystäväni, — huusi hän hevoselle, mutta hevonen astui vaan käyden, vaikka ohjia puisteltiinkin. Lunta oli polvia myöten ja rekeä nytkäytti jokaisesta hevosen liikkeestä.
Nikita otti piiskan, joka riippui reen sevällä, ja löi hevosta. Nöyrä, piiskaan tottumaton hevonen ponnahti juoksuun, mutta alkoi kohta taas hölkytellä ja astua. Siten ajoivat he noin viisi minuuttia. Oli niin pimeä ja niin ryöppysi yläältä ja alaalta, että välistä ei näkynyt vempelettäkään. Välistä oli, kuin reki olisi seisonut paikallaan ja maa juossut taaksepäin. Yht'äkkiä seisattui hevonen paikalleen, silminnähtävästi tuntien edessään jotakin tavatonta. Nikita hyppäsi taas keveästi reestä, heitti ohjakset ja meni hevosen eteen katsomaan, mitä se seisattui; mutta tuskin oli hän tahtonut astua askeleen hevosesta eteenpäin, kuin hänen jalkansa luiskahtivat ja hän alkoi luisua jotakin kuilua alas.