— Tpruu, tpruu, tpruu, — sanoi hän itselleen, pudotessaan ja koettaen pysättäytyä, vaan ei voinut, ja pysähtyi vasta upottuaan jalkoineen syvänteen pohjalla olevaan paksuun kinokseen.
Jyrkänteen partaalla riippuva kinos, joka Nikitan pudotessa irtautui, tuli hänen päälleen ja lunta karisi hänen niskaansa.
— Sitäkös nyt on…! — sanoi Nikita nuhtelevasti, ikäänkuin kinosta puhutellen ja puistellen lunta kauluksen sisästä.
— Nikita, Nikita hoi! — huusi Wasili Andrejitsh ylhäältä. Mutta
Nikita ei hänelle vastannut.
Hänellä ei ollut aikaa, sillä hän puisteli pois lunta ja etsi sitte piiskaa, jonka oli pudotessaan kadottanut. Piiskan löydettyään tahtoi hän ryömiä suoraan takaisin, mitä tietä oli vajonnut; mutta ylöskapuaminen ei onnistunut, hän soljui takaisin ja piti lähteä alahalla etsimään toista ylöspääsöä. Kolmen sylen päästä siitä paikasta, johon oli pudonnut, hän töin tuskin pääsi nelinryömin ylös ja astui syvänteen reunaa takaisin sinne, missä hevonen piti olla. Hevosta ja rekeä hän ei nähnyt; mutta vastatuulta kun astui, niin hän, ennenkuin näki heidät, kuuli Wasili Andrejitshin huudon ja Ruskon hirnunnan, joka hänet tunsi.
— Tulen, tulen. Mitä hahatat, — sanoi hän. Vasta ihan reen luo tultuaan huomasi hän hevosen ja vieressä seisovan Wasili Andrejitshin, joka näytti suunnattoman isolta.
— Minne helvettiin sinä katosit? Takaisin pitää ajaa. Käännytään vaikka Grishkinoon, — alkoi isäntä vihaisesti huutaa Nikitalle.
— Minä kyllä mielelläni, Wasili Andrejitsh, vaan minne tässä ajaa!
Siinä on semmoinen horna, että ken sinne joutuu, ei poiskaan pääse.
Töintuskin sieltä ylöskapusin.
— Eihän sitä tähänkään jäädä seisomaan? Jonnekinhan sitä pitää ajaa, — sanoi Wasili Andrejitsh.
Nikita ei vastannut mitään. Hän istui reenlaidalle selin tuuleen päin, riisui jalkineensa ja karisteli ulos lumen, joka oli varsiin tunkeutunut, otti olkia ja tukki niillä tarkkaan sisältäpäin vasemmassa kengässä olevan rei'än.