Wasili Andrejitsh oli vaiti, ikäänkuin jättäen kaikki Nikitan valtaan. Saatuaan taas kengät jalkaansa Nikita nosti jalat rekeen, pani rukkaset käsiinsä, tarttui ohjaksiin ja käänsi hevosen pitkin kuilun äärtä. Mutta tuskin olivat he sata askelta ajaneet, kun hevonen jälleen pysähtyi. Sen edessä oli jälleen syvänne.
Nikita nousi taas reestä ja meni astumaan hangessa. Hän käveli jotenkin kauan. Vihdoin hän palasi vastakkaiselta suunnalta, kuin minne oli mennyt.
— Wasili Andrejitsh, oletteko siellä? — huusi hän.
— Täällä olen, — vastasi Wasili Andrejitsh. — No, kuinka on?
— Eihän tässä pimeässä mitään selkoa saa. Kuiluja vaan. Pitää ajaa tuulta kohti.
He ajoivat taas, taas käveli Nikita ja tuli, upottuaan lumeen, taas hengästyneenä re'en luo.
— No? — kysyi Wasili Andrejitsh.
— Mitäs, ihan minä jo olen lopussa. Ja hevonenkin paikalleen pysähtyy.
— Mitäs nyt sitte tehdään?
— Paikalla. — Nikita katosi taas ja palasi kohta takaisin.