— Tule perässä, — sanoi hän, astuen hevosen edellä.
Wasili Andrejitsh ei enää komentanut, vaan teki kaikki, mitä Nikita käski.
— Tänne, minun perässäni! — huusi Nikita, mennen nopeasti oikealle ja, tartuttuaan suitsiin, talutti Ruskon hankeen. Hevonen piti ensin vastaan, vaan hyppäsi sitte, toivoen päästä yli, ja kun ei jaksanut, niin upposi lumeen valjaita myöten. — Nouskaa ylös! — huusi Nikita Wasili Andrejitshille, joka yhä istui reessä, tarttui toiseen aisaan ja alkoi auttaa vetämään.
— Vaikeatahan se on, hyväseni, puheli hän Ruskolle, vaan minkäs sille tekee, koeta nyt! No, no, pikkuisen vielä! — huusi hän. Hevonen tempaisi pari kertaa, vaan ei päässyt sittenkään paikaltaan. Se liikutteli korviaan ja haisteli lunta, pää kumarassa, ikäänkuin jotakin miettien. — Kuulehan, hyväseni, ei tämä kelpaa, kehoitteli Nikita Ruskoa. — No, vielä kerta! — Taas veti Nikita aisasta toiselta ja Wasili Andrejitsh toiselta puolelta. Hevonen luimisti korviaan ja tempaisi sitte yht'äkkiä.
— No, no, elä pelkää, et uppoa, — huusi Nikita. Hevonen hyppäsi kerran, toisen, kolmannen, pääsi vihdoin hangesta ja seisattui raskaasti huohottaen ja ravistellen itseään.
Nikita tahtoi viedä sen etemmäksi, mutta Wasili Andrejitsh hengästyi niin molemmissa turkeissaan, ett'ei voinut astua ja heittäytyi rekeen.
— Annahan huo'ahtaa, — sanoi hän ja aukaisi huivin, jolla oli sitonut kiinni turkin kauluksen.
— Tässä ei estä mikään, loikokaa vaan, — sanoi Nikita; — minä talutan. Ja Wasili Andrejitshin istuessa reessä talutti hän suitsista hevosta alaspäin vielä noin kymmenen askelta, sitte vähän ylöspäin ja seisattui.
Paikka, johon Nikita seisattui, ei ollut alava ja semmoinen, mihin olisi lunta keräytynyt, vaan osaksi se oli kuitenkin törmän alla ja suojassa tuulelta. Oli hetkiä, jolloin siinä tuuli ikäänkuin vähän talttui, mutta se ei kestänyt kauan ja, ikäänkuin lepoa korjatakseen, myrsky sen jälkeen kiiti sinne monta kertaa kovemmin ja vielä rajummin tempoi ja pyöri. Semmoinen tuulen puuska sattui sillä kertaa, kun Wasili Andrejitsh, levähdettyään, nousi ylös reestä ja meni Nikitan luo puhellakseen siitä, mitä oli tehtävä. Molemmat hyykistäytyivät ehdottomasti ja olivat ääneti, kunnes ankara puuska meni ohi. Rusko painoi myöskin ehdottomasti korvansa alas ja ravisti päätään. Niin pian kuin tuulen puuska oli hiukan talttunut otti Nikita rukkaset käsistään, pisti ne vyöhön, hengitti käsiinsä ja rupesi päästämään vempeleestä hihnaa.
— Mitäs sinä teet? — kysyi Wasili Andrejitsh.