— Riisun valjaista, mitäs muuta? En jaksa enää, ikäänkuin anteeksi pyytäen vastasi Nikita.
— Eikös sitte minnekään ajeta?
— Eikä ajeta, hevosen vaan uuvutamme. Sehän ei ole enää minkään näköinen, — sanoi Nikita, osottaen nöyrästi seisovaa, kaikkiin valmista ja voimiaan ponnistellutta hevosta. — Yötä pitää olla, — lisäsi hän, ikäänkuin olisi majataloon jäänyt yöksi, ja alkoi päästää rahetta. Länget laukesivat auki.
— Vaan eikös me palelluta? — sanoi Wasili Andrejitsh.
— Mitäs? Jos paleltuukin, niin eihän siitä millä pääse, — sanoi
Nikita.
VI.
Wasili Andrejitshin oli molemmissa turkeissaan hyvin lämmin olla, varsinkin sen jälkeen, kun hän oli lumessa kahlannut. Mutta vilu karmi hänen selkäänsä, kun hän käsitti, että todellakin piti jäädä siihen yöksi. Rauhoittuakseen istuutui hän rekeen ja kävi ottamaan esille paperosseja ja tulitikkuja.
Nikita riisui sillä aikaa hevosen valjaista. Hän päästi auki mahavyön ja setolkkaremmin, otti irti ohjakset, kiersi vempeleen pois ja puheli yhtä mittaa hevoselle, kehoitellen sitä.
— No, tule tule, — sanoi hän, taluttaen sitä aisoista — Ja tähän sidon sinut kiinni. Panen olkia eteen ja otan kuolaimet suusta, — puheli hän ja teki, mitä sanoi.
— Kun syöt vähän, niin tulee iloisempi ollaksesi.