Mutta Rusko ei näkynyt rauhoittuvan Nikitan puheista, vaan oli levoton. Se muutteli jalkojaan, likistäytyi reen viereen, asettui takaperin tuulta vastaan ja hieroi turpaansa Nikitan hihaan.
Ikäänkuin vaan sentähden, ett'ei olisi maistamatta Nikitan tarjoomia olkia, joita hän pani hevosensa suun eteen, sieppasi Rusko kerran tukun reestä, mutta arveli heti, ett'ei nyt ollut aika olkia syödä, päästi irti ja tuuli riuhtaisi ne silmänräpäyksessä, kiidätti pois ja peitti lumeen.
— Nyt tehdään merkki, — sanoi Nikita, käänsi reen keulan tuulta kohti, sitoi setolkkaremmillä aisat yhteen, nosti ne pystyyn ja veti keulaan päin. — Kun nyt jäädään lumen alle, niin hyvät ihmiset aisoista huomaavat ja kaivavat esille, — sanoi Nikita. — Niin vanhat ihmiset neuvoivat.
Wasili Andrejitsh höllitti sillä välin turkkinsa, peitti kasvonsa sen liepeillä ja raapaisi tulitikun toisensa perästä teräslaatikkoa vastaan, mutta hänen kätensä värisivät ja tuuli sammutti kaikki sytytetyt tikut, minkä ihan alussa, minkä juuri kuin hän nosti sen paperossin kärkeen. Vihdoin yksi tikku syttyi palamaan ja valaisi silmänräpäyksen ajan hänen turkkinsa nahan, kätensä, jonka etusormessa oli kultainen kantasormus, ja reen loimen alta esiinpistävät lumiset oljet, — ja paperossi syttyi palamaan. Pari kertaa veti hän ahnaasti savua sisäänsä, nielaisi, puhalsi sen ulos viiksiensä läpi, tahtoi vielä vetää, mutta tuuli tempaisi tupakan ja tulen ja vei sinne, minne oletkin.
Mutta nämäkin muutamat tupakan savut saivat Wasili Andrejitshin iloiseksi.
— Kun kerran pitää yöksi jäädä, niin jäädään! sanoi hän päättävästi. Ja nähtyään ylösnostetut aisat, teki hänen mieli tehdä parempi merkki ja neuvoa Nikitaa. — Odotahan minä teen vielä lipun, — sanoi hän ja nosti ylös huivin, jonka oli kaulastaan ottanut ja oli heittämäisillään rekeen. Sitte otti hän pois käsineensä, kurottihe ylettyäkseen ja sitoi huivin umpisolmuun kiinni aisan setolkkaremmiin.
Huivi rupesi heti rajusti läpättämään, takeltui välistä aisaan, välistä taas yht'äkkiä pullistui, pingoittui ja paukahteli.
— Sepä on sukkela konsti, — sanoi Wasili Andrejitsh, ihaellen omaa tekoaan ja istuutui rekeen.
— Kahden olisi lämpimämpi, vaan ei sovita, — sanoi hän.
— Kyllä minä itselleni paikan löydän, — vastasi Nikita, — vaan pitää ensin hevonen peittää; se on ihan märkä. — Antakaahan, — lisäsi hän ja otti reestä Wasili Andrejitshin alta loimen, pani sen kaksin kerroin, otti hevosen selästä valjaat ja setolkan ja peitti Ruskon.