Isäntä ja renki

by graf Leo Tolstoy

— Ainakin tulee sun lämpimämpi, tuhmuri, — sanoi hän, pannen jälleen setolkan ja valjaat loimen päälle.

— Ette kai te tarvitse vaatetta? Ja oljet antakaa minulle, — sanoi
Nikita lopetettuaan ja astuen jälleen reen luo.

Ja otettuaan kumpasetkin Wasili Andrejitshin alta meni hän reen taakse, kaivoi itselleen sinne lumeen kuopan, pani siihen oljet ja, painettuaan lakin silmilleen ja kääriydyttyään kauhtanaansa sekä peitettyään itsensä vaatteella, istuutui oljille ja nojasi reen selkäintä vasten, joka suojasi häntä tuulelta ja tuiskulta.

Wasili Andrejitsh pyöritteli tyytymättömänä päätään katsellessaan mitä Nikita teki, sillä hän yleensäkään ei suvainnut talonpojan sivistymättömyyttä ja typeryyttä, ja alkoi valmistautua yöksi.

Hän tasoitteli rekeen jääneitä olkia, pani niitä paksummalta kylkensä alle, pisti kädet hihan suihin ja painoi päänsä reensevän nurkkaan, tuulen suojaan. Häntä ei nukuttanut. Hän vaan loikoi ja ajatteli. Ajatteli sitä yhtä mikä oli hänen ainoa päämääränsä, hänen elämänsä sisällys, ilo ja ylpeys; ajatteli sitä, kuinka paljon hän jo oli ansainnut ja vielä saattoi ansaita rahaa, kuinka paljon hänen tuttavansa ansaitsivat ja omistivat rahaa, ja millä lailla he olivat ansainneet ja ansaitsevat rahansa sekä miten hän, samoin kuin hekin, vielä voipi ansaita hyvin paljon rahaa.

"Tammet kelpaavat reen jalaksiksi. Hirsipuut sinään. Ja halkoja lähtee kai noin kolmekymmentä syltä desjatiinalta", arvosteli hän näkemäänsä metsää, jota nyt oli ostamaan menossa. "Kymmentä tuhatta ruplaa en sittenkään anna, vaan noin kahdeksan tuhatta, ja ahomaat lukuun ottamatta. Maanmittarille pistän kouraan sata ruplaa, vaikka puolikin toista, niin hän mittaa minulle ahoa viisi desjatiinaa enemmän. Ja kyllä se kahdeksasta tuhannesta sen antaakin. Paikalla lyön kolmetuhatta pöytään, niin kyllä pehmiää", — ajatteli hän, tunnustellen käsivarrellaan, oliko lompakko povitaskussa. "Vaan Jumala ties, miten sitä käänteestä eksyttiin. Siinähän piti olla metsä ja vahtikoju. Koiriakin olisi pitänyt kuulua. Vaan eivätpähän hauku, kirotut, kun tarvis on". Hän aukaisi vähän kaulusta ja alkoi kuunnella ja katsella: pimeässä häämöitti vaan Ruskon pää ja selkä, jossa loimi liehui, eikä kuulunut muuta, kuin yhtä samaa tuulen ulvontaa, huivin läpätystä aisassa ja tuiskuavan lumen rapsahtelemista reenlaitaan. Hän peitti taas kasvonsa. "Jospa tietäisi, pitääkö tässä yötä olla. No, vaan samantekevä, saavutaanpahan sitte huomennakin. Yksi päivä vaan turhaan menee. Ja eihän ne tällaisessa ilmassa nekään sinne pääse". Ja hän muisti, että yhdeksäntenä päivänä hänen oli saatava teurastajalta rahaa. "Tahtoi itse tulla, vaan nyt ei tapaa minua, ja eukko ei osaa siltä rahaa ottaa, se kun on semmoinen taitamaton. Ei se osaa oikein käyttäytyä" — ajatteli hän yhä edelleen, muistellen, miten hänen eukkonsa ei osannut käyttäytyä stanovoinkaan [melkein sama kuin meillä vallesmanni. Suom.] kanssa, joka oli eilen ollut heillä vieraissa. — "Tietäähän sen, — nainen! Missä hän on mitään nähnyt? Ja mikä se meidän talo oli vanhempien aikaan? Isä tuollainen varakas maanmoukka, jolla oli ryynimylly ja majatalo, siinä koko omaisuus. Mutta mitäs minä olen viidessätoista vuodessa aikaansaanut? Nyt on puoti, kaksi kapakkaa ja jauhomylly. Kaksi taloa on arennilla. Talo aittoineen rautakaton alla", — muisteli hän ylpeänä. "Niin ei ollut isän aikaan. Ja kenen nimi se nyt pitäjäässä kajahtelee? Brehunovin".

"Ja minkä tähden? Sen tähden, että pidän asioista huolta, koetan parastani, enkä ole niinkuin muut, jotka loikovat tahi muita tuhmuuksia tekevät. Ja minä en makaa yölläkään. Olipa myrsky taikka ei, niin olen liikkeellä sittenkin. Ja täten tulee jotakin tehdyksi. Vielä sitte luulevat, että rahat itsestään tulevat. Vaan ei, työtä pitää tehdä ja ajatella päänsä puhki. Luulevat, että onni luopi ihmisen. Tuossa on Mironov, jolla nyt on monta miljoonaa. Ja miten hän ne sai? Kun tekee työtä, niin Jumala antaa. Suokoon Jumala vaan terveyttä". — Ja ajatus, että hänestäkin kerran saattoi tulla samallainen miljoonain omistaja, kuin Mironov, joka oli tyhjästä alkanut, innostutti niin Wasili Andrejitshin, että hänen teki mieli puhella jonkun kanssa. Mutta hänellä ei ollut, kenen kanssa puhella… Jospa olisi Gorjatshkinoon päässyt, niin olisi kartanon herran kanssa puhellut ja aukaissut hänen silmänsä.

"Nytkös tuulee! Ajaa niin umpeen, ett'ei aamulla lähtemäänkään päästä", — ajatteli hän, kuunnellen tuulta joka ankarasti puhalsi reenkeulaa vasten ja vihmoi siihen lunta.

"Turhaan tottelin Nikitaa", ajatteli hän. — "Olisi pitänyt ajaa, niin olisi ainakin jonnekin tultu. Vaikka Grishkinoon olisi takaisin jouduttu ja oltu yötä Tarasin luona. Vaan istu nyt tässä koko yö. Ja mitä siitä hyvää lähtee? Minkä palkan Jumala antaa tyhjäntoimittajalle ja hölmöille? Pitää e'es tupakoida". Hän istuutui, otti esille paperossikotelonsa, kävi mahalleen, suojusti turkin liepeellä tulta, mutta tuuli tiesi aina tiensä ja puhalsi tikut sammuksiin. Vihdoin hänen onnistui saada tulta paperossiin ja se ilahutti häntä kovin. Vaikka paperossia poltteli enemmän tuuli, kuin hän, niin hän sai kuitenkin vedetyksi pari kolme savua ja hänen tuli taas iloisempi olla. Hän heittäytyi taas reen perään, peittäytyi ja alkoi taas muistella ja haaveksia, ja torkahti. Mutta yhtäkkiä mikä lie ihan kuin häntä survaissut ja herättänyt hänet. Ruskoko se nyhtäisi olkia hänen altaan vaiko hänen ruumiissaan jotakin hytkäytti, mutta hän heräsi ja hänen sydämmensä alkoi sykkiä niin nopeasti ja kovasti, että hänestä näytti ikäänkuin reki olisi tärissyt. Hän aukaisi silmänsä. Hänen ympärillään oli kaikki niinkuin ennenkin, mutta näytti vaan valoisammalta. "Sarastaa", ajatteli hän, — "varmaan ei ole aamuun enää pitkältä". Mutta hän muisti heti, että oli valoisampi vaan sentähden, että kuu oli noussut. Hän kohottautui ja katsasti ensin hevosta. Rusko seisoi yhä takaperin tuuleen päin ja värisi kovasti. Lumen peittämä loimi oli kääntynyt toiselta puolen, valjaat olivat pudonneet syrjälleen ja hevosen luminen pää ja sen liehuva harja näkyivät nyt selvemmin. Wasili Andrejitsh kumartui reen selkäimen yli ja kurkisti sen taakse. Nikita istui yhä samassa asennossaan, kuin ennen. Vaate, jolla hän oli verhonnut itsensä, ja hänen jalkansa olivat lumen peitossa. "Kun ei vaan mies paleltuisi, kovin on hänellä huonot vaatteet. — Saan vielä vastata hänestä. Uuvuksiinsa juoksi eikä mies muutenkaan ole kovin häävi", ajatteli Wasili Andrejitsh ja tahtoi ottaa hevosen selästä loimen peittääksen sillä Nikitan. Mutta oli kylmä nousta ylös ja kääntyä, ja hän pelkäsi, että hevonen vilustuu. — "Mitä minä hänet mukaan otinkaan? Eukon tuhmuutta kaikki!" ajatteli Wasili Andrejitsh, muistellessaan vaimoaan ja heittäytyi jälleen entiselle paikalleen reen keulaan. — "Samalla lailla oli setäkin kerran koko yön lumessa istunut", muisti hän, — "eikä mitään. Vaan Tahvo, kun kaivettiin esille", — muistui hänelle toinen tapaus mieleen, — "oli kuollut ja kankea, kuin jäätynyt raato".

"Olisin jäänyt Grishkinoon yöksi, niin ei olisi ollut mitään". Ja pantuaan turkkinsa hyvin kiinni, ett'ei lämmin pääsisi mistään ulos, vaan pitäisi varina joka paikan, kaulan, polvet ja jalat, sulki hän silmänsä ja koetti maata. Mutta vaikka hän miten koettikin, ei hän voinut nukkua, vaan tunsi päinvastoin olevansa ihan valpas ja vireä. Ja taas rupesi hän laskemaan voittojaan ja saataviaan, taas alkoi hän ylistellä itseään ja iloita itsestään ja asemastaan, mutta kaikki keskeytti silloin hiipivä pelko ja tuo harmittava ajatus, ett'ei hän ollut jäänyt yöksi Grishkinoon. Hän kääntelihe ja asettautui useita kertoja saadakseen mukavamman ja enemmän tuulen suojassa olevan asennon, mutta hänestä tuntui yhä vaan epämukavalta. Hän kohottautui jälleen, muutti asentoa, kääri jalkansa peittoon, verhosi silmänsä ja oli hiljaa. Mutta joko alkoi korkeissa huopakengissä olevia jalkoja kolottaa tahi puhalsi tuuli jostakin ja, vähän aikaa maattuaan, muisti hän harmissaan sitä, miten nyt olisi voinut rauhassa levätä lämpöisessä tuvassa Grishkinossa, ja hän kohottautui taas, kääntelihe, kääriytyi ja paneutui taas maata.