Kerran tuntui Wasili Andrejitshistä, että hän kuuli kaukaa kukonlaulua. Hän ihastui, käänsi turkin kaulusta ja alkoi tarkkaan kuunnella, mutta vaikka hän hyvin jännittikin kuuloaan, ei hän kuullut muuta, kuin tuulen ulvovan aisoissa ja lumen reen laitaan pieksävän. Nikita istui siinä, mihin oli istuutunut, koko ajan hievahtamatta eikä vastannut Wasili Andrejitshillekään, joka pari kertaa puhutteli häntä. "Hänellä ei ole huolta mitään, makaa varmaan", ajatteli Wasili Andrejitsh harmissaan, kurottautuen reen selkäimen yli katsomaan ihan lumen peitossa olevaa Nikitaa.

Siten Wasili Andrejitsh nousi ja paneutui jälleen maata noin parikymmentä kertaa. Hänestä yö näytti loppumattomalta. — "Nyt tulee varmaan jo kohta aamu", ajatteli hän kerran, kohottautuen ja silmäillen ympärilleen. "Annas, kun katson kelloa. Vaan tulee vilu avata turkki. Mutta kun saan tietää, että aamu on likellä, niin tulee iloisempikin olla. Ja sitte pannaan valjaisin". Wasili Andrejitsh tiesi kyllä hyvin, ett'ei vielä voinut olla aamu, mutta hän alkoi yhä kovemmin pelätä ja tahtoi samalla kertaa sekä vakuuttaida että pettää itseään. Hän aukaisi varovasti sisäturkin hakaset, pisti kätensä poveen ja kopeloi kauan, ennenkuin pääsi liiviin. Töintuskin sai hän esille hopeaisen kellonsa, jossa oli emaljeerattu kukka, ja alkoi katsella. Ilman tulta ei hän nähnyt mitään. Hän kävi taas alassuin, niinkuin silloin paperossia sytyttäessään, ja otettuaan tunnustelemalla tulitikun, jossa oli paksuimmalta fosforia, sai hän sen syttymään ensi kerralta. Valaistuaan sillä kellontaulun hän katsahti eikä uskonut omia silmiään. Oli vasta kymmenen minuuttia yli kaksitoista. Koko yö oli vielä edessä.

"Onpas tämä yö pitkä!" — ajatteli Wasili Andrejitsh, tuntien vilunväreet selkäytimessään. Ja pantuaan taas turkkinsa kiinni ja peitettyään itsensä, hän painautui reen kolkkaan. Yht'äkkiä hän kuuli selvään yksitoikkoisessa tuulen kohinassa uuden, elävän olennon äänen. Ääni kasvoi tasaisesti ja, käytyään ihan selväksi, alkoi taas yhtä tasaisesti heiketä. Ei ollut epäilystäkään, että se oli susi. Ja susi ulvoi niin lähellä, että tuulen kantamana kuuli selvään, miten se, leukojaan liikutellen, vaihetteli ääntään. Rusko kuunteli myöskin tarkkaan, korviaan luimistaen, ja kun susi oli lopettanut ulvontansa, niin se muutti jalkojaan ja kuorsahti varoittavasti. Tämän jälkeen ei Wasili Andrejitsh millään mokomin enää voinut nukkua eikä rauhoittua. Vaikka hän miten koetteli ajatella asioitaan, mainettaan, arvoaan ja rikkauttaan, niin pelko valtasi hänet valtaamistaan, ja kaikkiin hänen ajatuksiinsa sekaantui ensimmäisenä ajatus siitä, miksi hän ei jäänyt yöksi Grishkinoon.

"Vähät koko metsästä, ilman sitäkin on, Jumalan kiitos, asioita kylliksi. — Äh, kun pääsisi nukkumaan", puheli hän itsekseen. — "Juopuneiden sanotaan paleltuvan", ajatteli hän, — "ja minä join". — Ja hän tunsi, jotta alkoi vavista, itse tietämättä miksi, vilusta vaiko pelosta. Hän koetti peittää itsensä ja loikoa niinkuin ennen, mutta ei voinut sitä enää tehdä. Hän ei voinut olla paikallaan, hän tahtoi nousta ylös, tehdä jotakin haihduttaakseen itsessään syntyvän pelon, jota vastaan hän tunsi olevansa voimaton. Hän otti jälleen esille paperossit ja tulitikut, mutta tikkuja oli enää jälellä ainoastaan kolme ja nekin huonoja. Kaikki kolme sammuivat syttymättä palamaan.

— Perhana sinut vieköön; senkin riivattu! — haukkui hän tietämättä itse ketä ja viskasi pois rutistuneen paperossin. Tahtoi viskata tulitikkukotelonkin, mutta pidätti kätensä liikkeen ja pisti kotelon taskuunsa. Hänen valtasi sellainen levottomuus, ett'ei hän voinut enää pysyä paikoillaan. Hän nousi ylös reestä, asettui selin tuulta vasten ja alkoi uudelleen sitoa kiinni vyötään kireälle ja matalalle.

"Mitä siitä paranee, että loikoo ja kuolemata odottaa, parempi on nousta hevosen selkään ja lähteä tiehensä", juolahti hänelle yht'äkkiä mieleen. — "Hevonen ei jää tielle selässä ajaen. Ja hän", ajatteli hän Nikitaa, "kuolee kuitenkin. Mitä hänen elämänsä on? Hänen ei ole sitä säälikään, vaan minulla on kyllä, Jumalan kiitos, millä elää"…

Ja päästettyään hevosen irti heitti hän suitset sen pään yli ja tahtoi hypätä selkään, mutta putosi takaisin. Silloin kävi hän reen laidalle ja tahtoi siitä nousta. Mutta reki horjahti hänen painostaan ja hän putosi taas. Kolmannen kerran vielä talutti hän hevosen reen viereen ja noustuaan varovasti laidalle, pääsi vihdoin mahalleen poikittain selkään. Oltuaan siten kotvan aikaa, hän kiskaisihe eteenpäin pari kertaa, heitti vihdoin toisen jalan hevosen selän yli ja kävi istumaan nojaten jalkojaan valjaiden sivuhihnoihin, jalustimien asemasta. Survaus, joka siirsi reen paikaltaan, herätti Nikitan, hän kohottautui ja Wasili Andrejitsjiistä kuului, että hän sanoi jotakin.

— Kun tottelee teitä, hölmöjä, niin hukka peri ihan suotta aikojaan, — huusi Wasili Andrejitsh, korjasi polviensa alle turkin liehuvat liepeet, käänsi hevosensa ja ajoi pois reen luonta sinnepäin, missä oletti metsän ja vahtikojun olevan.

VII.

Nikita oli istunut hievahtamatta reen takana siitä asti, kuin kävi sinne istumaan ja peitti itsensä säkkivaatteella. Niinkuin kaikki ihmiset, jotka elävät luonnon parissa ja ovat tottuneet hätään, niin hänkin oli kärsivällinen ja saattoi rauhallisesti odottaa tunti-, jopa päiväkausiakin hätäilemättä tahi tuskastumatta. Hän kuuli, kuinka isäntä kutsui häntä, mutta ei vastannut sen tähden, ett'ei tahtonut liikkua paikaltaan. Se ajatus, että hän saattaa, jopa että hänen luultavasti täytyykin kuolla sinä yönnä, johtui hänelle mieleen silloin, kuin hän istuutui reen taakse. Vaikka hänen vielä oli lämmin sekä teen juonnista että siitä, että hän oli paljon liikkunut ja kahlannut lumessa, niin hän tiesi, ett'ei sitä riittäisi kauaksi aikaa ja ett'ei hän enää kykenisi liikkumalla saamaan ruumiinsa lämpimäksi, sillä hän tunsi olevansa kovin väsynyt. Hän tunsi olevansa samassa tilassa, kuin missä hevonen tuntee olevansa kun se seisattuu ja sitä pitää ruokkia, että se uudelleen jaksaisi tehdä työtä. Sitä paitsi hänen toinen jalkansa, jossa oli rikkinäinen saapas, oli kohmettunut ja hän ei tuntenut enää suurta varvastaan. Ja koko hänen ruumiinsakin kävi jo yhä kylmemmäksi.