Isäntä ja renki

by graf Leo Tolstoy

Se ajatus, että hän sinä yönnä kuolee, ei näyttänyt hänestä erittäin epämiellyttävältä eikä erittäin kamalalta. Epämiellyttävältä ei hänestä näyttänyt se ajatus sentähden, että koko hänen elämänsä ei ollut ollut alituista lepopäivää, vaan päinvastoin lakkaamatonta työpäivää, johon hän alkoi väsyä. Eikä erittäin kamala ollut se ajatus sen tähden, että hän paitsi niistä isännistä, niinkuin Wasili Andrejitsh, joita hän palveli täällä, tunsi olevansa riippuvainen, toisestakin yli-isännästä, Hänestä, joka oli lähettänyt hänet tähän elämään, ja että hän tiesi kuollessaankin jäävänsä sen isännän valtaan ja sen isännän ei tekevän vääryyttä kellekään.

"Sääli on jättää se, mihin on elämässä tottunut. Vaan minkäs sille tekee? Uuteenkin pitää tottua."

"Synnit?" juolahti hänen päähänsä ja hän muisti juoppoutensa, viinaan menettämät rahansa, vääryytensä vaimoaan kohtaan, torat, sen, ett'ei käynyt kirkossa ja paastoa vaarinottanut ja kaikki, mistä pappi oli nuhdellut häntä ripittäessään. "Tietysti minä olen syntejä tehnyt. Vaan olenkos minä ne itse päälleni ottanut? Semmoiseksi näkyy Jumala jo minut luoneen. Niin kyllä synnit. Minnes niistä pääset?"

Niin ajatteli hän sitä, mikä saattoi hänelle tapahtua sinä yönnä ja, ratkaistuaan asian sillä lailla, antautui hän niiden ajatusten ja muistojen valtaan, jotka itsestään johtuivat hänelle mieleen. Ja hän muisti vaimonsa tulon, työmiesten juomingit, oman kieltäymisensä viinaa juomasta, tämän matkan, Tarasin tuvan, puheet talon ja'osta, oman poikansa ja Ruskon, jonka nyt oli lämmin loimen alla ja isännän, joka käännellessään narisutti rekeä. "Etpä taida itsekään, hyvä mies, olla tyytyväinen, että tielle läksit", ajatteli hän, "semmoisesta elämästä ei tee mieli kuolla — toista on meikäläinen." Ja kaikki nämä muistot ja ajatukset alkoivat mennä sekaisin, hämmentyä hänen aivoissaan. Ja hän nukkui.

Kun Wasili Andrejitsh, noustessaan hevosen selkään, liikahutti rekeä ja reen perä, johon Nikita nojautui, kokonaan kääntyi syrjään, niin että jalas satutti häntä kylkeen, niin hän heräsi ja oli vasten tahtoaankin pakoitettu muuttamaan asentoa. Vaivoin oikoen jalkojaan ja karisuttaen niistä lumen hän nousi ja heti tunki kova vilu koko hänen ruumiinsa läpi. Oivallettuaan asian laidan tahtoi hän, että Wasili Andrejitsh olisi jättänyt hänelle, hevoselle nyt tarpeettoman, loimen, jotta hän sillä olisi voinut verhoutua, ja hän huusi siitä hänelle.

Mutta Wasili Andrejitsh ei seisauttanut, vaan katosi lumituiskuun. Jäätyään yksin Nikita hetkisen mietti, mitä oli tehtävä. Mennä ihmisasuntoa etsimään, siihen hän ei tuntenut kykenevänsä ja käydä entiselle paikalleen istumaan oli enää mahdotonta, se kun jo oli ihan lumen peitossa. Reessä tunsi hän, ett'ei voinut lämmetä, sillä ei ollut millä peittäytyä, ja hänen turkkinsa ja kauhtanansa eivät lämmittäneet häntä. Hänen oli niin kylmä, kuin olisi ollut paitasillaan. — Hän seisoi vähän aikaa, mietti, huo'ahti sitte ja, ottamatta vaatetta korviltaan, paiskautui rekeen isännän paikalle.

Hän kyyhistyi kippuraan ihan reen pohjalle, vaan ei tullut mitenkään lämpimäksi. Siten makasi hän noin viisi minuuttia, väristen koko ruumiillaan. Sitte meni väristys ohi ja hän alkoi vähitellen kadottaa tajuntansa. Kuolemako se oli vai uni, sitä hän ei tiennyt, mutta tunsi olevansa yhtä valmis kumpaankin. Jos Jumala määrää heräämään eloon vielä tässä maailmassa ja, niinkuin tähän asti, olemaan renkinä, hoitamaan yhä muiden ihmisten hevosia, vetämään vieraita jyviä myllyyn, aina samalla lailla juopoittelemaan ja vannomaan, ett'ei enää koskaan juo, ja samalla lailla antamaan rahansa eukolleen ja sille tynnyrintekijälle ja yhä odottamaan poikansa täysi-ikäisyyttä, — niin se on Hänen pyhä tahtonsa. Jos taas Jumala määrää heräämään toisessa maailmassa, jossa kaikki tulee olemaan yhtä uutta ja iloista, kuin ensi lapsuudessa olivat täällä äidin hyväilyt, lasten leikit, niityt, metsät ja mäenlaskut talvella, ja alkaa toinen, muista ihan erillinen, uusi elämä, — niin sekin on Hänen pyhä tahtonsa. Ja Nikita meni kokonaan tainnuksiin.

VIII.

Sillä välin ajoi Wasili Andrejitsh, kannustaen hevosta jaloillaan ja lyöden sitä ohjasten perillä, sinne päin, missä jostakin syystä oletti metsän ja vahtikojun olevan. Tuisku sokaisi hänen silmiään ja tuuli ikäänkuin pidätti häntä, mutta hän ajoi vaan hevosta lakkaamatta, kumartuen eteenpäin ja yhä sulkien turkkiaan ja kääntäen sen liepeitä alleen ja setolkan väliin, joka kylmänä ja täynnä nauloja esti häntä oikein istumasta. Hevonen juosta hölkytteli nöyrästi, vaikka vaivaloisesti, sinne, minne sitä ajettiin.

Noin viisi minuuttia näytti hän ajavan suoraan eteenpäin, näkemättä mitään muuta, kuin hevosen pään ja valkoisen aavikon, ja kuulematta muuta kuin tuulen vinkuvan hevosen korvien ja oman turkinkauluksensa kohdalla.