"Kylläpäs minä pelästyin, kun nyt olen näin heikko", ajatteli hän itsekseen. Mutta tämä heikkous ei ollut hänelle vähääkään vastenmielinen, vaan tuotti hänelle päinvastoin erityistä iloa, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut.
— Ollaan vaan tällä lailla! — puheli hän itsekseen tuntien omituista, suloista riemua. Ja jotenkin kauan makasi hän siten ääneti, hieroen silmiään turkin nahkaan ja vetäen polven väliin turkin oikeanpuolista lievettä, jota tuuli yhä käänteli nurin.
Mutta häntä halutti kovin ilmaista jollekin tämän iloisen mielialansa.
— Nikita! — sanoi hän.
— Hyvä on, lämmin, — vastattiin hänelle alhaalta päin.
— No niin, veli kulta! Ja minut oli jo ihan hukka periä. Sinä olisit paleltunut, ja minä… Mutta siiloin alkoivat taas hänen leukapielensä vavista, hänen silmänsä täyttyivät jälleen kyyneleillä ja hän ei saanut enempi sanotuksi.
"No, sama se", ajatteli hän. — "Tiedänpähän itse, mitä tiedän", — ja hän vaikeni.
Muutamia kertoja katsoi hän ylös hevoseen ja näki, että sen selkä oli alaston ja että loimi ja valjaat riippuivat lumessa. Hän tiesi, että olisi pitänyt nousta ylös ja peittää hevonen, mutta hän ei uskaltanut hetkeksikään jättää Nikitaa ja häiritä sitä iloa, jota hän nautti. Nyt ei hän tuntenut pelkoa mitään.
Nikita lämmitti häntä alhaalta ja turkki päältäpäin; ainoastaan hänen kätensä, joilla hän piteli turkkinsa liepeitä Nikitan sivuja vastaan, ja jalkansa, joista tuuli lakkaamatta puhalteli pois turkin, alkoivat jähmettyä. Niistä hän ei kuitenkaan huolinut, vaan siitä, miten saisi allaan makaavan miehen lämpenemään.
— Ei se pääse siitä mihinkään, — puheli hän itsekseen tästä lämmittelemisestä yhtä kerskaavasti, kuin aina kauppoja tehdessään.