Isäntä ja renki

by graf Leo Tolstoy

Siten makasi Wasili Andrejitsh jotenkin kauan. Ensin kiiti hänen mielikuvituksessaan muistot myrskystä, aidoista ja hevosesta, joka vapisi hänen silmäinsä edessä, ja Nikitasta, joka makasi hänen allaan; sitte niihin sekaantui muistot juhlasta, hänen vaimostaan ja stanovoista, kynttilälaatikosta, ja taaskin Nikitasta, joka makasi sen laatikon alla; sitte ilmestyi talonpoikia, ostajia ja myyjiä, ja valkoisia seiniä ja rautakattoisia taloja, joiden alla Nikita makasi, sitte kaikki hämmentyi, sekaantui yhteen ja, kuin taivaan kaaren värit, jotka yhtyvät yhdeksi valkoiseksi valoksi, kaikki nämä eri muistot hälvenivät tyhjiin, ja hän nukkui. Hän nukkui kauan uneksimatta, mutta päivän valjetessa ilmestyi jälleen unennäköjä. Hänestä näytti, että hän seisoi kynttilälaatikon ääressä, että muudan nainen pyysi ostaa viiden kopeikan kynttilän, että hän tahtoo antaa hänelle kynttilän, mutta hän ei voi nostaa käsiään, ne kun olivat kiinni taskuissa. Hän tahtoo kiertää laatikon ympäri, vaan jalat eivät liiku ja uudet, kiiltävät kalossit ovat kasvaneet kiinni lattiaan; hän ei saa niitä nousemaan ylös eikä jalkoja niistä ulos. Ja yht'äkkiä kynttilälaatikko ei ole enää laatikko, vaan vuode ja Wasili Andrejitsh on makaavinaan mahallaan laatikon päällä s.o. vuoteellaan kotonaan. Hän makaa vuoteellaan eikä voi nousta ylös, vaikka pitää nousta, sillä kohta tulee häntä hakemaan stanovoi, Ivan Matvejitsh, jonka kanssa pitää lähteä joko metsää ostamaan tahi korjaamaan valjaita Ruskon selässä. Ja hän kysyy vaimoltaan:

— No, onko hän käynyt! — Ei, vastaa vaimo, ei ole käynyt. — Ja hän kuulee jonkun ajavan kuistin eteen. Se on varmaankin hän. — Ei, ajoi ohi. — Kuulehan, eikö hän vieläkään ole tullut. — Ei ole. — Ja hän makaa jo vuoteellaan eikä voi nousta ylös, odottaa vaan, ja odotus on sekä tuskallinen että iloinen. Ja yht'äkkiä tapahtuu ilo, saapuu se, jota hän on odottanut, mutta se ei ole Ivan Matvejitsh, vaan joku toinen, vaikka kuitenkin se sama, jota hän odottaa. Hän tulee ja kutsuu häntä ja se joka häntä kutsuu, on se sama, joka huusi hänelle ja käski käydä Nikitan päälle makaamaan. Ja Wasili Andrejitsh on hyvillään, että tuo joku tuli häntä hakemaan. — Tulen! huutaa hän iloissaan. Ja tämä huuto herätti hänet. Ja hän herää, vaikka aivan toisellaisena, kuin oli nukkunut. Hän tahtoo nousta, vaan ei voi. Tahtoo liikuttaa kättään, — ei voi. Jalkaansa, — ei voi. Tahtoo kääntää päätään, sitäkään ei voi. Ja hän ihmettelee sitä, vaan ei ole siitä millään. Hän ymmärtää, että se on kuolema, mutta ei ole siitäkään millään. Ja hän muistaa, että Nikita on hänen allaan, on lämmennyt ja on hengissä, ja hänestä on, kuin hän olisi Nikita ja Nikita hän ja ett'ei hänen henkensä ole hänessä itsessään, vaan Nikitassa. Hän jännittää kuuloaan ja kuulee Nikitan hengityksen, jopa heikon kuorsaamisenkin. — "Nikita elää, siis minäkin elän", — sanoo hän riemuissaan itsekseen. Ja jotakin aivan uutta, jota hän ei ollut koko elinijässään tuntenut, astuu alas hänen sieluunsa.

Ja hän muistaa rahat, puodin, talon, kaupat, Mironovin miljoonat, ja hänen on vaikea käsittää, minkätähden se mies, joka tunnettiin Wasili Brehunovin nimellä, on toiminut niissä töissä, joissa on toiminut.

— "Mutta eihän hän ole tietänyt, mitenkä asian oikea laita on", — ajatteli hän Wasili Brehunovia. "Jos en ole tietänyt tähän asti, niin nyt sen tiedän. Erehtymättäni sen nyt tiedän." Ja taas kuulee hän sen häntä kutsuvan, joka jo oli häntä huutanut. — Tulen, tulen! — vastaa koko hänen olentonsa ihastuneena, heltyneenä. Ja hä tuntee olevansa vapaa eikä minkään enää pidättävän häntä.

Ja muuta mitään Wasili Andrejitsh ei enää nähnyt tai kuullut eikä tuntenut tässä maailmassa.

Ympärillä tuiskusi yhä samalla lailla. Samat vihurit pyörittelivät lunta ja peittelivät kuolleen Wasili Andrejitshin turkkia, kokonaan vapisevaa Ruskoa ja pikkuruisen vaan enää näkyvää rekeä ja sen pohjalla makaavaa, kuolleen isännän alla lämpenevää Nikitaa.

X.

Nikita heräsi aamun valjetessa. Hänet herätti vilu, joka jälleen alkoi tunkea hänen selkäänsä. Hän näki unta, että oli ajamassa kotiin myllystä talon jauhokuormaa, kääntyi Ljapinin kohdalla sillan ohi ja sitoi kuorman kiinni. Ja hän uneksi, että konttasi kuorman alle ja tahtoo nostaa sitä hartioillaan. Mutta kummallista! kuorma ei hievahdakaan, vaan tarttui kiinni hänen selkäänsä, ja hän ei jaksa sitä nostaa eikä pääse pois sen alta. Hänen lanteensa ovat ihan muserruksissa. Ja ihanhan hän on kylmäkin! Pitää päästä pois. "Anna jo olla!" sanoo hän jollekin, — sille, joka painaa häntä kuormalla selkään. — "Ota säkit pois!" — Mutta kuorma painaa häntä yhä kylmempänä, kun yht'äkkiä jysähtää jokin ja hän herää kokonaan ja muistaa kaikki. Kylmä kuorma se on kuollut, kylmennyt isäntä, joka makaa hänen päällään. Se mikä jysähti, oli Rusko, joka potkaisi kaksi kertaa kavioillaan rekeä vastaan.

— Wasili Andrejitsh, Wasili Andrejitsh! — sanoo Nikita isännälle varovasti, aavistaen, mitä oli tapahtunut ja selkäänsä ponnistaen.

Mutta isäntä ei vastaa. Ja hänen mahansa ja jalkansa ovat kankeat ja kylmät ja painavat kuin lyijy.