Paljon oli hänen ystäviänsä teloitettu, suljettu vankihuoneisin ja karkoitettu; monet naisetkin olivat saaneet kovia kokea. Tämä saattoi Svjetlogubinkin tavoittelemaan marttyrin kruunua, ja siksipä hän vangitsemisensa ja kuulustelujen ensi hetkinä tunsi suurta mielenylennystä, jopa riemuakin.
Eikä tämä tunne haihtunut hänestä silloinkaan kuin hänet riisuttiin, tarkastettiin, suljettiin tyrmään ja rautainen ovi kumahti hänen takanansa kiinni. Mutta kului päivä, kului toinen, ja kolmaskin, kokonainen viikkokausi, toinen, ja viikko vieläkin. Koko tämän ajan hän oli viettänyt likaisessa, kosteassa kasematissa, jossa vilisi eläväisiä. Aika oli vietettävä toimettomuudessa ja yksinäisyydessä, jota silloin tällöin keskeytti koputuksilla tapahtuva keskustelu vankien kanssa viereisissä kasemateissa. Mutta naapureiltakin sai tietää pelkkiä huonoja ja surullisia uutisia. Hänen yksinäisyyttänsä häiritsivät vain tylyjen ja vihamielisten miesten pitämät kuulustelut: he koettivat saada häntä ilmiantamaan rikostoverit.
Sekä hengen että ruumiin voimat alkoivat hänessä heikkenemistään heiketä, hän masentui ja etsi vain jotain pääsyä tästä sietämättömästä tilasta. Mielen-ahdistus se kävi sitäkin suuremmaksi, koska jo epäilyskin alkoi saada hänessä jalansijaa. Vankeutensa toisena kuukautena hän jo pelkäsi omaa itseänsä. Hän kauhistui omaa heikkouttaan. Ei siinä kyllä, että hän huomasi menettäneensä entisen lujuutensa, hän vihasi nyt ja halveksui omaa itseänsä, ja tämä se vain yhä enemmin hänen mieltänsä suretti.
Kauheinta kaikista se, että hän vankihuoneessa alkoi kaipauksella muistella sitä nuoruuden voimaa ja elämän-iloja, jotka hän niin keveästi oli uhrannut vapaudelle, ja joka nyt näytti hänestä niin viehättävältä, että hän pahoitteli kaiken sen kadottamista, mitä hän oli pitänyt hyvänä, ja mikä joskus oli kysynyt hänen toimeliaisuuttansa. Hän mietti välisti, kuinka herttaista olisikaan elää vapaudessa, maalla tai kaupungissa rakastettujen ja rakastavain ihmisten parissa, naida hänet tai joku muu ja elää valoisata, hiljaista, hauskaa elämää.
IV.
Oli taas yksi noita murheellisia ja yksitoikkoisia päiviä hänen vankeutensa toisena kuukautena. Tavallisella tarkastuksella käydessään, vankilan inspehtori antoi Svjetlogubille pienen kirjan, kultaan painettu risti ruskeassa kannessa, ilmoittaen samalla, että kuvernöörin rouva oli lahjoittanut muutamia Uusia Testamentteja, vangeille jaettaviksi. Svjetlogub kiitti ja myhähtäen laski kirjan pienelle, seinään kiinnitetylle pöydälle.
Inspehtorin mentyä, Svjetlogub ilmoitti koputuksella naapurilleen päällikön käynnistä. Naapuri vastasi saaneensa hänkin Uuden Testamentin.
Svjetlogub avasi sitten tuon pienen kirjan, jonka lehdet olivat kosteudesta takertuneet toisiinsa, ja rupesi lukemaan. Hän ei ollut milloinkaan lukenut Uutta Testamenttia, se kun ei hänen mielestään varsinainen kirja ollutkaan. Sen verran hän siitä tiesi, mitä oli uskonnon-opettajalta kimnaasissa kuullut, ja mitä papit ja diakonit erityisellä lauluäänellä kirkoissa lukivat.
"Ensimmäinen luku. Jesuksen Kristuksen syntymäkirja, Davidin pojan, Abrahamin pojan… Abraham siitti Isakin, Isak siitti Jakobin, Jakob siitti Judan…" Niin hän luki. "Ja Zorobabel siitti Abiudin", — jatkoi hän. Kaikki tuo oli sellaista, mitä hän oli luullut siitä löytävänsäkin: kummallista, sekavaa, jonninjoutavaa.
Ellei hän olisi ollut vankeudessa, ei hän olisi jaksanut lukea yhtäkään sivua loppuun, mutta nyt hän jatkoi, itse lukemisen vuoksi. Hän luki ensimmäisessä luvussa, että neitsyt synnyttää, ja sellaisen ennustuksen, että on syntyvä muuan "Emmanuel", se on niin paljon sanottu: "Jumala meidän kanssamme."