Hän rupesi kansakoulun-opettajaksi, muodosti täysikasvuisista keskuspiirejä, luki heille kirjoja ja valtiollisia lentolehtiä ja teki talonpojille selvää heidän asemastaan. Sitä paitsi hän kustanteli luvattomia kirjasia ja käytti kaikki tulonsa, kaikki, minkä säästetyksi sai, samallaisten keskuksien perustamiseen muissakin kylissä.
Aivan ensi alussa toimintaansa Svjetlogub kohtasi kaksi odottamatonta vastusta. Toinen oli se välinpitämättömyys, jota monetkin osoittivat hänen harrastuksiansa kohtaan, ruveten katselemaan häntä epäluuloisin silmin. (Harvoin vain joku yksityinen otti ymmärtääkseen ja kannattaakseen häntä, ja nämäkin olivat usein sangen hämärää väkeä.) Toinen vastus tuli hallinnon puolelta. Hänen koulunsa suljettiin, polisi pani toimeen kotitarkastuksia hänen ja hänen ystäväinsä luona, hänen kirjansa ja paperinsa otettiin takavarikkoon.
Ensimmäisestä vastuksesta — kansan kylmäkiskoisuudesta — Svjetlogub ei paljoakaan välittänyt, mutta kovin häneen koski viran-omaisten mielettömät ja loukkaavat vainoamiset. Samaa saivat hänen ystävänsä kokea muuallakin, ja niinpä molemmin puolin kiihoteltu viha virkavaltaa vastaan kohosi niin suureen voimaan, että enin osa liittouneita päätti ryhtyä julkiseen taisteluun sen kanssa.
Johtomiehenä tässä päätöksessä oli muuan Mezhenjétski, jota jokainen piti järkähtämättömän lujatahtoisena ja kumoamattoman logikan miehenä ja kokonaan antauneena vallankumouksen palvelukseen.
Svjetlogub asettui hänkin tämän miehen johdettavaksi ja ryhtyi terroristiseen propagandaan samalla tarmolla, millä ennen oli toiminut talonpoikain keskuudessa.
Tämä toiminta oli kieltämättä vaarallista, mutta se veti puoleensa
Svjetlogubia.
Hän arveli: "Joko voitto tahi marttyrius, ja jos jälkimmäinen, niin se on oleva voitoksi asialle vast'edes." Ja näin hänessä liekkiin leimahtanut tuli ei sammunut koko hänen vallankumous-toimintansa aikana, jota kesti seitsemän vuotta. Yhä se vain kiivaampana liekehti, saaden uutta virikettä niitten rakkaudesta ja kunnioituksesta, joitten keskuudessa hän liikkui.
Svjetlogub ei pannut kovinkaan suurta merkitystä sille tosiasialle, että hän oli jo loppuun kuluttanut isältä perimänsä omaisuuden. Eikä hän vähääkään välittänyt kaikesta siitä työstä ja puutteesta, jota hän niin usein sai kokea. Yksi seikka vain hänen mieltänsä kalvoi: se suru, minkä hän toiminnallaan oli tehnyt äidilleen ja sille nuorelle tytölle, joka holhottina asui äidin luona ja rakasti Svjetlogubia.
Loppujen lopussa muuan polisin vainoama terroristi pyysi häntä ottamaan talteen pienenlaisen määrän dynamiitia. Svjetlogub suostui, kauan aikaa epäröityään, hän kun ei oikein pitänyt tästä epämiellyttävästä miehestä.
Seuraavana päivänä polisi piti kotitarkastuksen hänen asunnossaan ja — dynamiiti löydettiin. Häneltä tiedusteltiin, miten ja mistä hän oli sen saanut, mutta Svjetlogub ei antanut vähintäkään vastausta.