Sitten hän palasi jälleen omaa tilaansa miettimään.
— Ja sitten? Mitäs sitten tapahtuu? — virkkoi hän. — Eikö mitään?
Toki sentään. Mutta mitä?
Ja nyt selveni hänelle kerrassaan, ett'ei hänellä ihmisenä ole eikä saatakaan olla vastausta näihin kysymyksiin.
— Ja miksikäs tuollaista itseltäni kyselenkään? Miksi? Niin, miksi? Ei saa kysellä, pitää elää, niinkuin minäkin vast'ikään elin, tätä kirjettä kirjoittaessani. Jokainen on tuomittu kuolemaan jo aikaa sitten, ja kumminkin me elämme. Ja onnekasta onkin elämä ja riemua täynnä… kun rakastaa. Niin, kun rakastaa. Kirjoitellessani tuota kirjettä tuossa, minä rakastin ja olin onnellinen. Sillä tavoin meidän pitää elää. Ja mahdollista on elääkin niin, aina ja kaikkialla, vapaana ja vankina, tänään ja huomenna ja hamaan loppuun saakka.
Svjetlogub tunsi sisällisen tarpeen saada puhua jonkun kanssa sydämellisesti. Hän kolkutti oveen ja, vahtimiehen pilkistettyä "kurkosta" sisään, kysäisi, paljonko kello on, ja joko hänen vahtivuoronsa pian loppuu. Toinen kun ei vastannut mitään, niin hän pyysi häntä kutsumaan inspehtorin.
Tämä tuli ja kysyi, mitä Svjetlogub tahtoo.
— Minä olen kirjoittanut kirjeen äidilleni; toimittakaa se hänelle.
Äiti johtui mieleen jälleen, ja silloin kiertyi kyyneleitä hänen silmiinsä.
Inspehtori otti kirjeen ja lupasi toimittaa sen perille. Hän oli lähtemäisillään pois, mutta Svjetlogub pidätti hänet.
— Kuulkaas nyt. Te olette hyvä mies; miksikä vainenkin rupesitte näin julmaan toimeen? — virkkoi Svjetlogub, kajoten inspehtorin hihaan.