Toinen myhähti epäluonnollisesti, loi silmänsä maahan ja vastasi:
— Omalla tavallaanhan kukin elää.
— Parempi olisi, jos jättäisitte tämän viran. Ainahan mies tointa saa, ja tehän olette niin hyvä mies… Minä kenties…
Inspehtori nielaisi kyynelensä, teki jyrkän käännöksen vasempaan ja riensi pois, paiskattuaan oven perässään kiinni.
Hänen liikutuksensa teki syvän vaikutuksen Svjetlogubiin. Ilon kyyneleitä vuodatellen hän rupesi kävelemään edestakaisin kopissaan, tuntematta vähintäkään pelkoa. Päinvastoin hän oli sellaisessa mielenylennyksen tilassa, joka kohotti hänet korkealle tästä maailmasta. Se kysymys, johon hän niin turhaan oli hakenut vastausta, kysymys: mitä hänestä tulee kuoleman perästä? — se näytti nyt olevan ratkaistu, ei positiivisella järkiperäisellä vastauksella, vaan tietoisuudella todellisesta elämästä, joka hänessä nyt asui.
Ja hän muisti evankeliumin sanat: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: Ellei maahan langennut nisunjyvä kuole, niin se kuivettuu, mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmää."
— Minähän olen nyt maaperään putoamassa. Niin, totisesti, totisesti! — mietti hän.
— Jospa nyt voisi nukkua! — virkkoi hän sitten, — jott'ei voimat kokonaan pettäisi!
Hän heittäysi vuoteelleen, sulki silmänsä ja vaipui äkkiä uneen.
Hän heräsi kello kuusi aamulla valoisan, herttaisen unennäön tunnelmissa.