Hän oli ollut istuvinaan pienen, vaaleatukkaisen tyttösen kera puussa, kumarruksissa oksain alla, jotka olivat täynnään mustia, kypsiä kirsikoita. Niitä he keräilivät suureen, vaskiseen vatiin. Marjat putoavat vadin ohi maahan, mutta ympärillä on kummallisia eläimiä, kissan näköisiä, jotka sieppailevat niitä, heittelevät ilmaan ja ottavat jälleen kiinni. Ja tuota katsellessaan tyttönen nauraa, ja nauru tarttuu Svjetlogubiinkin, niin että hänkin nauraa unessa, itsekään tietämättä, miksi. Äkkiä kirpoaa vaskivati tyttösen käsistä. Svjetlogub yrittää siepata sen kiinni, mutta ei ennätäkään, ja silloin vati vierimään alas, tarttuu välillä oksiin, ja putoaa vihdoin kovalla helinällä maahan.
Hän heräjää hymysuin, valveillaankin vielä kuullen tuon vadin helinää. Se tulee rautapulttien kolinasta käytävässä. Kuuluu askeleita ja kiväärin kalketta. Äkkiä selviää hänelle kaikki.
— Voi jospa voisin nukahtaa jälleen! — ajattelee Svjetlogub.
Mutta se on mahdotonta. Askelet ovat jo pysähtyneet oven taa. Svjetlogub kuulee, kuinka avain hakee reikäänsä, ja ovi narahtaen aukenee.
Sisään astuu santarmiupseeri, inspehtori ja sotamiehiä saattoväkenä.
— Kuolemako? Entäpä sitten? Minä tulen. Hyvä. Kaikki hyvin — miettii Svjetlogub, tuntien jälleen olevansa samassa juhlallisessa mielentilassa, joka hänet eilenkin oli vallannut.
VI.
Samassa vankilassa istui myös muuan iäkäs talonpoika, vanhauskolaisten lahkoa.
Hän oli menettänyt luottamuksensa opettajiinsa ja etsiskeli "totisia uskoa." Hän kielsi sekä kirkon, aina Nikonin ajoilta asti, että hallituksenkin, hamasta Pietari tsaarista saakka. Tsaarin valtaa hän sanoi "tupakka-valtakunnaksi" ja toi häikäilemättä esiin mielipiteitään, syytellen pappeja ja hallituksen virkamiehiä. Hän joutui tutkinnon alaiseksi, pantiin kiinni, ja siitä pitäin oli häntä kuljetettu vankilasta toiseen.
Vähät hän siitä, ett'ei enää ole vapaa, vaan vankina, että vartijat kohtelevat häntä tylysti, että hänet on pantu kahleisin, että toiset vangit häntä pilkkaavat, että he kaikki, niinkuin virkamiehetkin, kieltävät Jumalan ja tekevät vääryyttä toisilleen, kaikin tavoin saastuttaen Jumalan kuvaa omassa itsessään. — Sellaistahan hän oli nähnyt kaikkialla maailmassa, vapaana ollessaan. Kaiken tuon hän tiesi olevan seurausta siitä, että ihmiset olivat kadottaneet totisen uskon ja eksyneet kuin sokeat penikat emästänsä. Mutta hän tiesi, että totinen usko on olemassa. Hän tiesi sen, sillä hän tunsi tämän uskon sydämessään ja etsiskeli sitä kaikkialla. Ja ennen kaikkea hän luuli löytävänsä sen Johanneksen ilmestyskirjasta: