Varhaista oli vielä. Kadut, joita myöten häntä vietiin, olivat melkein autioina. Ei näkynyt kuin työmiehiä. Tuossa kulki muutamia muurareita, tahraiset esiliinat edessä. He seisahtuivat ja kääntyivät ympärinsä, katsellen rattaita. Yksi heistä virkkoi jotain muille, kättään huiskaisten; he kääntyivät ja läksivät jatkamaan matkaansa. Tuli vastaan raskaita rautakankikuormia, jyristen ja kovaa kolinaa pitäen. Ajajat käänsivät kookkaat hevosensa syrjään, tietä tehdäkseen vankirattaille, pysähtyivät sitten ja katselivat häntä oudostelevalla uteliaisuudella. Yksi heistä otti lakin päästään ja risti silmänsä. — Muuan kokki, valkoinen patalakki päässä ja valkoinen esiliina edessä, astui portista ulos, kori käsivarrellaan, mutta, nähtyään rattaat, pyörähti samassa takaisin ja tuli jälleen esille naisen seurassa. Ja sitten kumpikin juosta läähättämään rattaiden perässä, silmät taarallaan niinkauan kuin voivat niitä nähdä. — Mies huonoissa vaatteissa, parta ajamaton ja tukka harmaa, virkkoi jotain portinvartijalle, kiivaasti huitoen käsillään ja moittivasti osoitellen Svjetlogubia. — Kaksi pientä poikaa puikahti kadulle. Kasvot rattaita kohti ja eteensä katsomatta he astuivat rinnan rattaiden kanssa katukivitystä myöten. Toinen, vanhempi, eteni kiirein askelin; toinen, pikkuinen, lakitta päin, pidellen kiinni kumppanistaan ja kauhistuksella katsellen omituisia ajoneuvoja tuossa, tuskin pysyi perässä ja myötäänsä kompasteli pienillä jaloillaan. Kohdattuaan poikasen katseen, Svjetlogub nyökäytti hänelle päätään. Tällainen liike tuon rattailla istuvan, kammottavan miehen puolesta säikäytti poika paran niin pahanpäiväiseksi, että hän silmät selkoseljällään ja suu auki oli vähällä ruveta parkumaan, mutta Svjetlogub lähetti hänelle lentomuiskun ja myhähti lempeästi. Silloin poikanenkin äkkiä vastasi hänelle suloisella, hyväntahtoisella myhäyksellä.
Tietoisuus siitä, mitä hänelle on tapahtuva, ei häirinnyt tällä matkalla kertaakaan Svjetlogubin juhlallista mielentilaa.
Vasta silloin kuin rattaat olivat tulleet lähelle hirsipuuta, ja Svjetlogub, maahan päästyään, oli huomannut kaksi pylvästä ja niitten päässä poikkipuun sekä ilmassa heiluvan hienon nuoran, vasta silloin tuntui, niinkuin mikä olisi sysännyt häntä sydämeen. Hän kalpeni ja kääntyi pois, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän näki lavan edustalla tummat rivit sotamiehiä, kivärit olalla, ja upseereita, jotka liikkuivat pitkin rintamaa. Samassa kuin häntä ruvettiin viemään rattailta eteenpäin, kajahti odottamatta rumpujen pärinä, josta hän säikähti. Sotamies-rivien takana hän näki hienoja ajoneuvoja, joissa istui herroja ja naisia: he olivat saapuneet katsomaan tätä näytelmää.
Tuota nähdessään Svjetlogub hämmästyi ensi alussa, mutta äkkiä hän muisti, mikä hän itsekin oli ollut, ennen vangiksi joutumistaan, ja silloin hänen kävi sääli noita ihmisiä. Hehän eivät tiedä sitä, mitä hän nyt tietää… — Mutta kyllä he sen saavat tietää. Minä kuolen, mutta Totuus on elävä. He saavat sen tietää. Ja kaikki he voivat ja tahtovat olla onnellisia, en minä yksin…
Hän vietiin lavalle upseerin saattamana. Rumpujen pärinä lakkasi, ja upseeri luki luonnottomalla äänellä — joka rummunpärinän perästä kuului tavattoman heikolta tällä avonaisella kentällä — luki tuon typerän, jo tuomarinkin julki julistaman kuolemantuomion, jossa puhutaan kaikkien oikeuksien riistämisestä ihmiseltä, jota viedään tapettavaksi, ja tuosta läheiseen tai kaukaiseen tulevaisuuteen tähtäävästä tarkoituksesta.
— Ja miksikä, miksikä he tekevät kaikkea tuota? — ajatteli Svjetlogub. — Sääli, ett'eivät sitä ymmärrä, enkä minäkään saata sitä heille selittää, mutta kyllä se heille vielä selvenee, selvenee jokaiselle.
Pappi sinipunervassa kasukassa, hivukset pitkät ja harvat, astui Svjetlogubin eteen, hopeinen risti laihassa, valkoisessa, koukistetussa kädessään, joka pisti esiin mustan, samettisen päällyshihan alta.
— Laupias Jumala… — alkoi hän, siirrettyään ensin ristin vasemmasta kädestä oikeaan ja ojentaen sitä sitten Svjetlogubia kohti.
Tämä säpsähti ja kääntyi poispäin. Hän sanoi jotain melkein tylyä tuolle papille, joka on läsnä moisessa näytelmässä ja sittenkin puhuu laupeudesta, mutta muistettuaan evankeliumin sanat: "He eivät tiedä, mitä he tekevät", hän sai itsensä hillityksi ja virkkoi säveästi:
— Älkää panko pahaksi, mutta minä en halaja tuota. Antakaa minulle anteeksi, mutta minä en todellakaan kaipaa sitä. Kiitos!