Albina oli huomannut, kuinka Migúrski kaiken sen aikaa, minkä Rozhánkassa oli viettänyt, oli ollut erittäin vilkas ja iloinen vain hänen seurassaan. Hän kohteli tyttöä kuin lasta, lasketteli leikkiä hänen kanssaan, härnäili häntä, mutta naisen hienolla vaistolla Albina aavisti, ett'ei tuossa kohtelussa piile täysikasvuisen suhde lapseen, vaan miehen suhde naiseen. Hän oli nähnyt sen siinä lemmekkäässä katseessa ja lempeässä hymyssä, jolla hän vastaan-otti Albinan joka kerta kuin tämä astui sisään, ja seurasi häntä, hänen lähtiessään pois.

Albina ei osannut tarkalleen sanoa, mitä tämä oikein on, mutta tuo Migúrskin menettely se oli huvittanut häntä, ja tietämättäänkin hän oli koettanut tehdä kaikkea, mikä Migúrskia miellytti. Mutta tätäpä miellyttikin kaikki, mitä Albina vain teki. Ja tyttönen taas puolestaan teki mielen-innolla kaikki, minkä teki. Mieluista oli Migúrskin katsella hänen juoksentelevan kilpaa soman vinttikoiran kanssa, joka tuon tuostakin nosti etukäpälänsä hänen päälleen ja nuolaista lipaisi tyttöä punaisiin, hehkuviin kasvoihin; mieluista oli Migúrskin katsella häntä, kun hän pienimmästäkin syystä nauroi tuota niin tarttuvan heleätä nauruansa; mieluista, kun hän, yhä silmillään nauruansa jatkaen, koetti olla hirmuisen totinen, kuullessaan ksendzin [puolalainen katolin-uskoinen pappi. Suom. muist.] ikävää saarnaa; mieluista, kun hän tavattoman sattuvasti ja koomillisesti matki milloin vanhaa njânjaa, milloin päihtynyttä naapuria, milloin itse Migúrskiakin, silmänräpäyksessä siirtyen esitettävästä toiseen. Ennen kaikkea häntä miellytti Albinan elämän-ilo. Näytti kuin Albina vasta nyt juuri olisi täydelleen käsittänyt elämän koko ihanuuden ja rientäisi sitä nyt nauttimaan. Migúrskia miellytti tämä erinomainen elämän-ilo, ja tätä elämän-iloa piti voimassa ja kohotti juuri se tieto, että se ihastuttaa Migúrskia.

Ja niinpä Albina tiesi, miksikä Migúrski, joka oli tullut tänne Vándaa kosimaan, oli lähtenyt kosimatta pois. Vaikk'ei hän olisi millään ehdoin ottanut ilmaistakseen sitä muille, ei edes itselleenkään sitä sanoin sanonut, niin hän sisimmissään sittenkin tiesi, että toinen oli tahtonut rakastaa sisarta, mutta olikin rakastunut häneen. Albina kummasteli kovin tätä seikkaa, pitäen itseään aivan mitättömänä viisaan ja oppineen kaunotar siskonsa rinnalla, mutta ei saattanut olla tietämättä, että niin se nyt kumminkin kävi, eikä saattanut olla olematta iloinen siitä, sillä hän itsekin oli koko sielunsa voimalla rakastunut Migúrskiin, rakastunut niin kuin rakastetaan vain ensi kertaa ja kerran vain elämässä.

II.

Syksymmällä sanomalehdet tiesivät kertoa Parisin vallankumouksesta. Sittemmin alkoi tulla tietoja mellakoista, joita valmisteltiin Varsovassa. Pelon ja toivon sekaisilla tuntein Jatshéwski odotteli joka posti sanomia Konstantinin murhasta ja vallankumouksen alkamisesta. Marraskuussa saapui Rozhánkaan vihdoin viesti hyökkäyksestä palatsiin, Konstantin Paulowitshin paosta ja sitten, että valtiopäivät olivat julistaneet Románowien hallitsijasuvun menettäneeksi Puolan kruunun, että Hlopitski on huudettu diktaatoriksi ja Puolan kansa jälleen vapaana.

Kapinaliike ei ollut vielä ennättänyt Rozhánkaan saakka, mutta kaikki sen asujaimet seurasivat kapinan kulkua, odottivat sitä sinnekin ja valmistautuivat sen varalle. Ukko Jatshéwski, ollen myötäänsä kirjevaihdossa erään vanhan tuttavansa kanssa, joka oli yksi kapinan johtajia, otti vastaan salaperäisiä juutalaisia kaupustelijoita, ei taloudellisissa, vaan vallankumousasioissa, ja varustihe ajan tullen liittymään kapinaan hänkin. Páni Jatshéwski piti miehensä aineellisista tarpeista huolta ei ainoastaan niinkuin ennen, vaan enemmin kuin koskaan ennen, mutta sai hänet sillä, niinkuin ainakin, yhä vain äreämmäksi ja äreämmäksi. Vánda oli lähettänyt jalokivensä eräälle ystävättärelleen Varsovaan, pyytäen häntä myömään ne ja antamaan rahat revolutioni-komitealle. Albinan mieltä kiinnitti vain se, mikä koski Migúrskia. Isältä hän oli kuullut hänen astuneen Dvernitskin osastoon ja koetti nyt saada tietää kaikki, mikä tätä osastoa koski.

Migúrski kirjoitti kahdesti: ensimmäisellä kerralla hän ilmoitti astuneensa riveihin, toisella kertaa, helmikuun puolivälissä, hän riemukkain sanoin kertoo puolalaisten voittaneen Sotshekin tappelussa ja anastaneen 6 tykkiä ja saaneen vankeja. "Zwyciestwo Polákow i kleska Moskáli! Vivat!" [Voitto puolalaisille ja tappio moskáleille (venäläisille)! Eläköön! Suom. muist.] Niin hän huudahtaa kirjeensä lopulla.

Albina oli riemuissaan. Hän tutkisteli karttaa, teki laskuja siitä, missä ja miten moskaalit lopullisestikin voitetaan, ja kalpeni ja vapisi joka kerta kuin isä verkalleen avasi postissa tulleita paketteja. Emintimä, astuessaan kerran sattumalta hänen huoneesensa, tapasi hänet seisomasta peilin edessä, housut jalassa ja konfederátka päässä. [Konfederátka = puolalainen, turkisnahalla reunustettu korkea lakki, yläpää neliskolkkainen, Suom. muist.] Albina oli varustautunut karkaamaan kotoansa, mieheksi puettuna, liittyäkseen puolalaiseen sotaväkeen. Emintimä ilmoitti asian isälle. Tämä kutsui hänet huoneesensa ja — salaten sisällisen myötätuntoisuutensa, jopa ihailunsakin, — antoi hänelle ankarat nuhteet ja vaati häntä hylkäämään mielestänsä moiset houkat aikeet. "Naisillahan on toisenlainen tehtävä edessään: rakastaa ja lohduttaa niitä, jotka uhraavat itsensä isänmaan edestä", puheli ukko. Isä tarvitsee häntä nyt; hänhän se on isän ilo ja lohdutus, ja ajan tullen hänellä on oleva tehtävää tulevan miehensä vaimona. Ukko tiesi, millä tyttäreen vaikuttaa, ja viitaten huomautti olevansa niin yksin ja niin onneton. Albina painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten, salatakseen kyyneliään, jotka kumminkin kastelivat isän aamunutun hihaa, ja lupasi olla ryhtymättä mihinkään ilman isän suostumusta.

III.

Yksin ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa kuin puolalaiset Puolan jaon jälkeen, jolloin osa sitä joutui vihattujen saksalaisten ja toinen osa vielä enemmän vihattujen moskaalien valtaan, yksin ne voivat käsittää sen riemastuksen, jota puolalaiset tunsivat vuosina 1830-31, jolloin monen onnettoman vapautumis-yrityksen perästä uusi vapautumisen toivo näytti olevan toteutumassa. Mutta kauan ei tätä toivoa kestänyt. Voimat olivat liiaksi eriväkiset, ja kapina kukistettiin jälleen. Jälleen ajettiin kymmeniä tuhansia mielettömästi tottelevaisia Venäjän miehiä Puolaan, jossa he — milloin Dibitshin, saksalaisen juopon, milloin Paskéwitshin, raa'an sotamiehen, milloin Nikolai I:n, vielä tylymmän ylikäskijän, johdolla — itsekään tietämättä, miksi, kyllästyttivät maan omilla ja puolalaisten veljiensä sydänverillä. Ja niin he musersivat heidät ja jättivät heidät heikkojen, vähäpätöisten ihmisten valtaan, ihmisten, joitten silmämääränä ei ollut vapaus eikä puolalaisten kukistaminen, vaan tämä yksi pyrintö vain: saada tyydytetyksi omanvoiton pyyntinsä ja lapsellinen kunnianhimonsa.