Varsova valloitettiin, yksityiset sotaväen-osastot lyötiin hajalle. Satoja ja tuhansia tuomittiin ammuttaviksi, piestiin kepeillä kuolijaiksi, karkoitettiin. Viimeksi-mainittujen joukossa oli nuori Migúrskikin. Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon, ja hän itse lähetettiin sotamieheksi Uralskin linjapataljonaan.
Jatshéwskit viettivät talven 1832 Vilnassa ukon kivulloisuuden tähden, hän kun 1831 vuoden jälkeen oli potenut sydänvikaa. Sinne saapui heille kirje Migúrskilta Uralskin linnasta. Hän kirjoittaa, että niin raskasta kuin kaikki se onkaan, mitä hänen on täytynyt ja vast'edes vielä täytyy kestää, niin sittenkin hän on iloinen siitä, että on saanut kärsiä isänmaan tähden. Hän ei ole epätoivoinen siitä pyhästä asiasta, jonka edestä hän on alttiiksi antanut yhden osan elämäänsä: hän on valmis antamaan jäljelläkin olevan osan, ja jos vaikka jo huomenna ilmaantuisi tilaisuutta, niin hän tekisi jälleen samoin.
Ukko, joka oli lukenut kirjettä ääneen, purskahti tässä kohden itkuun eikä kyennyt pitkään aikaan enää jatkamaan. Jäljellä olevan osan kirjettä luki Vánda ääneen, ja siinä Migúrski sanoo, että mitä aikeita ja haaveita hänellä lienee ollutkaan viimeisellä käynnillänsä, joka iäti on pysyvä valoisimpana kohtana koko hänen elämässään, niin nyt hän ei saata eikä tahdokaan puhua niistä.
Vánda ja Albina käsittivät näitten sanain merkityksen kumpikin omalla tavallaan, vaikk'ei toinen eikä toinenkaan lausunut julki, mitenkä hän ne käsittää.
Kirjeensä lopulla Migúrski lähettää terveisiä kaikille ja samalla leikillisellä tavalla, jolla koko ajan oli kääntynyt Albinan puoleen silloin, heillä käydessään, nytkin kääntyy hänen puoleensa, tiedustellen, vieläkö Albina neiti yhtä nopeasti juoksee kilpaa koiran kanssa ja vieläkö yhtä onnistuneesti matkii kaikkia. Hän toivottaa terveyttä ukolle, menestystä talouspuuhissa äidille, arvollista miestä Vándalle ja entisen elämän-ilon jatkumista Albinalle.
IV.
Ukko Jatshéwskin terveys huononi huononemistaan, ja v. 1833 koko perhe muutti ulkomaille. Vánda kohtasi Badenissa puolalaisen emigrantin ja meni hänen kanssaan naimisiin. Ukko Jatshéwskin tauti sai äkkiä pahan käänteen, ja muutaman kuukauden perästä hän veti viimeisen henkäyksensä Albinan sylissä. Vaimoansa hän ei laskenut luokseen viimeisilläänkään eikä saattanut hänelle antaa anteeksi sitä, että oli nainut hänet. Páni Jatshéwski palasi Albinan kanssa kotia.
Albinan elämänharrastusten tärkeimpänä esineenä oli Migúrski. Hän se oli Albinan silmissä suurin sankari ja marttyri, jonka palvelukseen hän päätti pyhittää koko elämänsä. Jo ennen heidän lähtöänsä ulkomaille hän oli ruvennut kirjevaihtoon Migúrskin kanssa, ensi alussa isän pyynnöstä, sittemmin omasta puolestaan. Isän kuoleman jälkeen Venäjälle palattuaan, hän jatkoi kirjeenvaihtoa ja vihdoin, täytettyään 18 vuotta, ilmoitti äitipuolelleen päättäneensä lähteä Uralskiin Migúrskin luokse, mennäkseen siellä avioliittoon hänen kanssansa. Páni Jatshéwski moittimaan Migúrskia siitä, että tämä itsekkäästi kyllä tahtoo turvata oman ahdinkotilansa, ottamalla vaimokseen rikkaan tytön, tehdäkseen hänet sitten osalliseksi onnettomuuteensa.
Albina närkästyi, sanoen hänelle, ett'ei muut kuin páni Jatshéwski saata ajatella niin halpaa miehestä, joka on kaikki uhrannut kansalleen, että Migúrski päinvastoin on kieltäynyt vastaan-ottamasta hänen tarjoamaansa apua, ja että hän, Albina, on järkähtämättömästi päättänyt lähteä Uralskiin ja mennä naimisiin hänen kanssansa, jos Migúrski vain tahtoo hänelle sellaisen onnen suoda. Albina oli nyt täysikasvuinen ja rahojakin hänellä oli, ne 300,000 zlótia [zlót = 0,85 Smk. Suom. m.], jotka eno vainaja oli jättänyt molemmille sisaruksille, niin ett'ei mikään enää voi häntä pidättää.
Marraskuussa 1833 Albina sanoi ikuiset jäähyväiset kotolaisille, jotka kyynelsilmin siunasivat häntä matkalle tuonne kaukaiseen, outoon seutuun barbaarisessa Moskôviassa. Ja niin hän vanhan Ludvika njânjansa kanssa, jonka oli päättänyt ottaa mukaansa, istui isän uudesti korjattuun rekeen ja läksi pitkälle taipaleellensa.