V.
Migúrski ei asunut kasarmissa, vaan yksityisessä huoneustossa. Nikolai Paulowitsh [Nikolai I. Suom. m.] kyllä vaati, että sotamiehiksi alennettujen puolalaisten piti ei ainoastaan kantaa kaikki kolkon sotamies-elämän taakat, vaan kärsiä kaikki ne nöyryytyksetkin, joitten alaisia tavalliset sotamiehet siihen aikaan olivat. Mutta suurin osa niitä yksinkertaisia miehiä, joitten täytettäviksi hänen määräyksensä jäivät, käsittivät täydellisesti näitten sotamiehiksi alennettujen raskaan tilan ja, huolimatta kaikesta vaarasta, mikä hänen käskyjensä laiminlyöjiä uhkasi, jättivät ne täyttämättä, missä vain laatuun kävi.
Niinpä senkin pataljonan päällikkö, johon Migúrski kuului, muuan puolisivistynyt, sotamiehestä upseeriksi ylentynyt herra, käsitti kyllä tämän entisen rikkaan, sivistyneen nuoren miehen tukalan tilan, ja sääli häntä ja kohteli ystävällisesti, myöntäen hänelle kaikenlaisia helpotuksia. Migúrski puolestaan osasi antaa arvoa tuon valkeapartaisen, sotamiesmäisesti turpeakasvoisen överstiluutnantin hyväntahtoisuudelle ja, osoittaakseen hänelle vastapalvelusta, suostui antamaan opetusta matemaatikassa ja franskankielessä hänen pojillensa, jotka valmistautuivat kadettikouluun.
Seitsemättä kuukautta oli Migúrski jo ollut Uralskissa. Hänen elämänsä ei ollut ainoastaan yksitoikkoista, ikävää ja mieltä-masentavaa, vaan raskastakin. Tuttavia — paitsi pataljonanpäällikköä, josta hän koetteli pysytellä niin loitolla kuin suinkin — oli hänellä ainoastaan muuan karkoitettu puolalainen, vähän sivistynyt, tunkeileva, epämiellyttävä mies, joka kävi täällä kalakauppaa. Raskainta Migúrskin elämässä oli se, että hänen oli niin vaikea tottua puutteesen. Hänen omaisuutensa jouduttua takavarikkoon, ei hänellä ollut varoja minkäänlaisia. Hän koetti tulla miten kuten toimeen niillä rahoilla, joita sai myömällä vielä tallella olevia kultaesineitään.
Ainoana ja suurena ilona hänen elämässään täällä oli kirjevaihto Albinan kanssa, josta hän, Rozhánkassa käyntinsä jälkeen, oli sielussaan säilyttänyt runollisen, suloisen kuvan. Ja täällä maanpaossa tämä kuva kävi päivästä päivään yhä ihanammaksi. Eräässä ensimmäisiä kirjeitään Albina kysyi muun muassa, mitä hän kerran oli kirjeessään tarkoittanut näillä sanoilla: "mitä aikeita ja haaveita minulla lienee ollutkaan." Toinen vastasi saattavansa nyt tunnustaa, että hän oli haaveillut saavansa sanoa häntä vaimokseen. Albina vastasi rakastavansa häntä. Migúrski vastasi, että parempi olisi ollut, jos hän ei olisi tuota maininnutkaan, sillä kauheatahan on ajatella, että jotain olisi saattanut tapahtua, mikä nyt on mahdotonta. Albina vastasi: ei siinä kyllä, että tämä ei ole mahdotonta, vieläpä se ihan varmaan toteutuukin. Migúrski vastasi, että hänen on nykyisessä asemassaan aivan mahdoton vastaan-ottaa sellaista uhrausta.
Piakkoin tämän kirjeen jälkeen Migúrski sai posti-ilmoituksen 2000:lle zlótille. Kuoren leimasta ja käsialasta hän tunsi lähetyksen tulleen Albinalta ja muisti nyt ensimmäisissä kirjeissään kerran leikillään maininneensa, kuinka hauskalta hänestä muka tuntuu, ansaita opetuksella kaikki, mitä tarvitsee, nimittäin rahoja teehen ja tupakkaan, jopa kirjoihinkin. Pistettyään rahat toiseen kuoreen, hän lähetti ne takaisin, eri kirjeessä pyytäen, ett'ei Albina rahoilla turmelisi heidän pyhiä välejänsä. Hänellä on kaikkea yltä kyllin, kirjoitti hän, ja tuntee olevansa täysin onnellinen, tietäessään, että hänellä on sellainen ystävä.
Siihen se heidän kirjevaihtonsa keskeytyikin.
Marraskuussa kerran, Migúrskin istuessa överstiluutnantin luona ja opettaessa poikia, alkoi kuulua yhä lähenevä aisakellon kilinä, pian narahtivat ulkona reenjalakset pakkas-ilmassa, ja reki pysähtyi kuistin eteen. Lapset hyppäsivät ulos katsomaan, ketä tulee. Migúrski jäi huoneesen, katsellen oveen ja odotellen lasten palajamista, mutta huoneesen astuikin överstiluutnantin rouva.
— Teillehän tuli vieraita, pan, — virkkoi hän. — Pari rouvas-ihmistä tuolla tiedustelee teitä. Kaiketi ne ovat sieltä teidän puoleltanne; puolattaria näkyvät olevan.
Jos Migúrskilta olisi kysytty, luulisiko hän Albinan tuloa tänne mahdolliseksi, niin hän olisi vastannut, ett'ei se ole ajateltavissakaan, mutta sielunsa sisimmissä hän sittenkin odotteli häntä. Veri hulvahti sydämeen, ja hengästyneenä hän riensi eteiseen. Siellä parhaillaan muuan lihava, rokon-arpinen nainen päästeli huivia päästään. Toinen nainen oli astumaisillaan sisähuoneisin. Kuultuaan askeleita takanansa, hän pyörähti kiiruusti ympärinsä. Päähineen alta välkähtivät Albinan silmät, elämän-iloa uhkuvaiset, ripset huurteessa. Migúrski jähmettyi hämmästyksestä, eikä tiennyt miten vastaan-ottaa, miten tervehtiä häntä.