— Ja sitten, — kertoi Rosolówski edelleen — sitten he kuljettivat kujan läpi toisen ja kolmannen ja neljännen. Ja kaikki he vaipuivat maahan, ken hengetönnä, ken henkitoreissa. Ja yhä meidän täytyi seisoa katselemassa. Tätä kesti kuusi tuntia: varhaisesta aamusta hamaan kello kahteen päivällä. Viimeiseksi talutettiin Sirotsinskiä. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja hämmästyin hänen ulkomuotoansa. Hän oli näöltään kuin kymmenvuotias poika. Paljas pää kalpeine kasvoineen ja harmaine poskipartoineen se oli painuksissa ja hytkähteli. Hänen paljastettu yläruumiinsa oli kauhistuttavan laiha, kylkiluut näkyvissä kutistuneen vatsan yläpuolella. Hän astui vavahdellen, ja päätään heitellen ja nykäytellen joka iskusta. Valittanut hän ei, mutta minä kuulin hänen ääneensä rukoilevan: "Miserere mei Tuum; da miserere mei, Deus; da secundum misericordiam tuam." [Armahda minua, armahda minua, Jumala, Sinun laupeutesi tähden. Suom. muist.]
— Ei! — keskeytti kertoja. — En jaksa enää jatkaa. Hän kuoli siihen.
Rosolówski oli niin liikutettu, ett'ei kyennyt enää sanomaan mitään.
— Mahdotonta, mahdotonta on tällainen elämä! — huudahti Albina, värähtämättä katsoen Rosolówskiin.
Tämä rypisti kulmiansa, pyhkäisten hihallaan kyynelet poskiltaan ja parraltaan.
Ludvika istui akkunan ääressä, itkeä nyyhkyttäen nenäliina silmillään.
— Että te viitsitte kertoa tuollaisia! Pedot on petoja! — huudahti Migúrski, heittäen piippunsa maahan, kavahti ylös ja meni pimeään makuuhuoneesen. Albina istui kuin huumautunut, tuijottaen tyhjään nurkkaan!
VIII.
Huomis-aamuna, harjoituksista palattuansa, Migúrski hämmästyi ja ihastui, nähdessään vaimonsa: tämä tuli, kuten entisinäkin aikoina, kevein askelin ja loistavin kasvoin miestänsä vastaan ja vei hänet makuuhuoneesen.
— Kuulehan nyt, Juzö.