Kenraalitar, laiha rouva, huulet ohuet ja kasvojen ilme kylmä, istui pienen, matalan pöydän ääressä, jossa seisoi teeserviisi ja hopeinen kannu väkiviinalampun päällä.
Teeskeltyä surua ilmaisevalla äänellä hän kertoi lihavalle ja ikäänsä nähden liiaksikin nuorteleivalle kuvernöörin rouvalle, kuinka hän on levoton miehensä terveydestä.
— Joka Jumalan päivä tulee yhä uusia ja uusia ilmiantoja salaliitoista ja kaikenmoisista kauheista asioista… ja kaikki tuo sälytetään Basilen hartioille. Hänen tulee ratkaista kaikki tuollaiset asiat.
— Älkäähän muuta sanoko, — virkkoi ruhtinatar. — Je deviens féroce quand je pense à cette mandite engeance. [Minä tulen raivoon, ajatellessani tuota kirottua joukkiota. Suom.]
— Niin, se on hirmuista. Aatelkaas, hän tekee työtä 12 tuntia vuorokaudessa, vaikka hänellä on semmoinen sydänvika! Minä pelkään kovin, että…
Nähtyään miehensä astuvan sisään, hän ei päättänyt lausettaan.
— No niin, sen saatte kuulla häneltä itseltään… Barbin on ihmeellinen tenori — jatkoi hän, suloisesti myhähtäen kuvernöörin rouvalle ja kääntäen puheenaiheen toisaalle.
Kenraalin tytär, terve, solakka tyttö, oli istunut sulhasensa kanssa vieraskamarissa kiinalaisten verhojen takana.
He nousivat ja astuivat tervehtimään isää.
— Mutta, armas, sinuahan en ole nähnyt koko päivääni — virkkoi kenraali, suudellen tytärtään ja puristaen nuoren upseerin kättä.