Kumarrettuansa vieraille, kenraali istahti itsekin pienen pöydän ääreen ja rupesi haastelemaan kuvernöörin kanssa viimeisistä uutisista.
— Ei, ei! Älkää puhuko noista yleisistä asioista, se on kielletty! — virkkoi kenraalitar, keskeyttäen miehensä.
— Ahaa! Tuoltahan tulee Kopjow. Hän varmaankin kertoo meille jotain hauskaa.
— Hyvää iltaa, monsieur Kopjow!
Ja viimeksi-mainittu, jota yleensä pidettiin teräväpäisenä ja sukkelana miehenä, oli jo ennen pitkää kertomassa uutta anekdootia, joka sai kaikki nauramaan.
II.
— Ei! Se on mahdotonta, mahdotonta, mahdotonta! Päästäkää minut!
Näin parkui Svjetlogubin äiti, koettaen riuhtaista itseänsä irti häntä pitelevän kansakoulu-opettajan, hänen poikansa ystävän, ja tohtorin käsistä.
Svjetlogubin äiti oli sympaatillinen rouva, nuorehko vielä, vaikka suortuvat jo harmaissa ja ryppyjä silmän-aluksissa. Opettaja, Svjetlogubin ystävä ei ollut vielä ilmoittanut hänelle, että kuolemantuomio oli jo vahvistettu, vaan tahtoi ensin valmistaa häntä tähän kamalaan uutiseen. Mutta hänen puhuessaan äidille pojasta, tämä jo hänen äänensä sävystä ja arkailevista katseistaan arvasi, että se, mitä hän pahimmin oli peljännyt, oli nyt käynyt toteen.
Hän oli asettunut asumaan pieneen huoneesen kaupungin parhaimmassa hotellissa.