Albina otti matkalaukusta toiset vaatteet ja meni sisään pukeutumaan.
Pukeuduttuaan parhaimpiin suruvaatteisinsa, Albina soudatti itsensä Volgan yli, palkkasi toisella rannalla ajurin ja ajoi kuvernöörin luo, jonka puheille pääsikin. Tuo soma, sujuvaa franskaa puhuva, myhäilevä leski, puolatar, miellytti kuin miellyttikin vanhaa, yhä vieläkin nuorteleivaa kuvernööriä. Hän suostui kaikkiin Albinan pyyntöihin ja kutsui häntä luokseen vielä huomenna, saamaan häneltä määräystä Tsaritsinin pormestarille.
Iloissaan toimensa onnistumisesta ja somuutensa vaikutuksesta, jota kuvernöörin käytös kyllä osoitti, Albina läksi paluumatkalle. Kuinka onnellinen ja täynnä toivoa hän olikaan, istuessaan troskissa ja ajaessaan alas mäkeä laituria kohti! Aurinko oli jo noussut metsän takaa, vinoon heitellen säteitänsä tulvahtaneen virran pintaan ja leikkien sen vireillä. Mäenrinteillä kummallakin puolen omenapuut kuulsivat valkoisina hattaroina täydessä kukassa, suloista tuoksua ympärilleen levitellen. Mastometsä kohoili rannalla, ja valkoiset purjeet välkähtelivät auringon paisteessa hiljaa vireilevän tulvaveden pinnalla.
Laiturille tultuansa Albina tiedusti ajurilta, saisiko täältä vuokratuksi veneen Astrahaniin asti, ja tuon kuultuaan riensi kymmenkunta iloista venemiestä tarjoamaan hänelle palvelustansa. Yksi heistä miellytti häntä muita enemmän, ja hänen kanssaan Albina läksi katsomaan venettä, joka oli ahdettuna muitten väliin lähellä laituria. Vene oli varustettu purjeellakin myötätuulen varalle. Tyynessä ja vastatuulessa se kulki airojen avulla, ja kaksi rotevaa souturia lekotteli veneen pohjalla. Hyväntahtoinen, iloinen pursimies neuvoi, että tarantassi, pyöristään päästettynä, nostettaisiin semmoisenaan veneesen.
— Siihen myö se sovitetaan ja siin'on sitten teiännii mukava olla. Sois Jumala vaan hyvän ilman, niin viiessä päivässä tästä mennä solautetaan Astrahaniin.
Albina suostui hänen kanssaan hinnasta ja käski hänen tulla Pokrówskin kylään, Loginowin majataloon, katsomaan tarantassia ja saamaan etumaksun. Kaikki onnistui paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan. Mitä riemukkaimmassa mielentilassa hän soudatti itsensä virran poikki, maksoi souturin ja läksi astumaan majataloa kohti.
XII.
Kasakka Danilo Lifánow oli Strelétskin piirikuntaa, iältään 34 vuotta. Hänellä oli vain yksi kuukausi sotapalveluksensa aikaa jäljellä. Heidän perhekuntaansa kuului 90 vuotias vaari, joka vielä muisti Pugatshéwia, edelleen kaksi veljeä, miniä, jonka mies, vanhempi veli, oli vanhauskoisuuden tähden lähetetty pakkotöihin Siperiaan, vaimo, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Isä oli kaatunut sodassa franskalaisia vastaan. Danilo oli isäntänä talossa. Heillä oli 16 hevosta, kaksi paria härkiä ja 15 sótennikkaa omaa maata vehnäpeltona.
Danilo oli palvellut Orenburgissa ja Kazanissa ja oli pian pääsevä sotapalveluksesta vapaaksi. Hän oli harras vanhauskolainen hänkin: ei polttanut tupakkaa, ei maistanut väkeviä, ei syönyt samasta astiasta maallisten kanssa ja noudatti ankarasti valaansa. Kaikissa toimissaan hän oli verkallisen tarkka, ja mikä hänen toimekseen kerran oli annettu, siihen hän kiinnitti kaiken huomionsa, hetkeksikään hylkäämättä sitä mielestään, kunnes oli oman ymmärryksensä mukaan tehtävänsä täyttänyt.
Tällä erää hänen oli käsketty saattaa Sarátowiin asti kaksi puolatarta, joilla oli mukanaan kaksi ruumiskirstua. Hänen oli pidettävä huoli, ett'ei heille matkalla mitään pahaa tapahdu, ja että he rauhallisesti kulkevat, millistäkään vallattomuutta harjoittamatta. Sarátowissa hänen oli määrä jättää heidät kaikella kunnialla esivallan turviin.