Kornéi Vasiljewistä, tuosta mahtavasta, rikkaasta, ylpeästä miehestä oli tullut se, mikä hän nyt oli: mieronkulkija ukon rahjus, jolla ei ollut muuta kuin vaateriekaleet päällä sekä sotamiehen piletti ja kaksi ruplaa laukussa. Kaikki tämä oli käynyt niin vähitellen, ett'ei hän itsekään osannut sanoa, milloinka se alkoi ja milloinka se oli tapahtunut. Mutta yhden seikan hän tiesi, ja siitä hän oli varmasti vakuutettu, nimittäin, että syynä hänen onnettomuutensa oli hänen vaimonsa, se häijy. Raskasta ja katkerata hänen oli muistella, mitä hän, Kornéi, ennen oli ollut. Ja sitä muistellessaan hän vihamielin ajatteli vaimoansa, pitäen häntä vikapäänä kaikkeen pahaan, mitä hän oli saanut kestää näitten 17:n ajast'ajan kuluessa.
Sinä yönä, jona hän oli rääkännyt vaimoansa, hän matkusti ennen-mainitun tilan-omistajan luo metsäkauppoja tekemään, mutta niistä ei tullut mitään, sillä metsä oli jo myöty muille. Kornéi palasi Moskovaan ja rupesi juomaan. Oli hän ryypiskellyt ennenkin, mutta joi nyt kaksi viikkoa yhtämittaa. Selvittyään hän läksi etelään, ostamaan teuraskarjaa, mutta kauppa ei vedellyt, vaan tuotti tappiota. Hän teki uuden yrityksen, mutta ei lyönyt leiville sekään. Ja niinpä ei hänellä vuoden perästä ollut kolmestatuhannesta enää jäljellä kuin 25 ruplaa. Hänen täytyi ruveta muitten palvelukseen. Ennen hän oli ryyppinyt, mutta nyt alkoi juopotella yhä useammin ja useammin.
Ensin hän palveli erästä karjankauppiasta kiertävänä ostelijana, mutta rupesi matkoilla juopottelemaan ja menetti paikkansa. Joku tuttava hankki hänelle sitten viinakauppiaan toimen, mutta ei hän kestänyt siinäkään: sekaantui tileissä ja erotettiin. Häpeä oli kotiakin lähteä, eikä sinne harmikaan sallinut mennä.
— Tulkoot toimeen ilman minua. Kukaties ei poikakaan ole minun, — ajatteli hän.
Yhä huonommin ja huonommin asiat kävivät. Viinatta hän ei enää voinut tulla toimeen. Ei saanut mies enää ostelijan paikkaa, vaan rupesi karjan-ajajaksi, lopulti ei häntä enää otettu siihenkään toimeen.
Mitä huonommin hänen kävi, sitä enemmin hän vaimoansa syytti, ja sitä katkerammaksi vihakin hänessä kasvoi.
Viimeistä kertaa Kornéi vielä palkkautui karjanajajaksi tuntemattomalle isännälle. Karjaan tarttui matkalla tauti. Eihän siihen Kornéi syypää ollut, mutta isäntä suuttui ja erotti palveluksesta sekä ostelijan että hänet. Nyt ei ollut enää minne palkkautua, ja Kornéi päätti lähteä pyhiinvaelluksille. Hankki lujat saappaat, kelpo laukun, pisti siihen teetä, sokuria ja 8 ruplaa rahaa ja läksi Kijewiin. Siellä ei miestä miellyttänyt, jonka vuoksi hän vaelsi Kaukaasiaan Uuteen Athos luostariin. Mutta ennenkuin sinne asti vielä pääsikään, hän sairastui vilutautiin. Voimat alkoivat äkkiä vähetä. Rahoja ei ollut enää kuin 1 rupla 70 kopekkaa, tuttavia ei ainoatakaan. Silloin hän päätti lähteä kotia poikansa luokse.
— Kenties — arveli hän, — kenties vaimoni, senkin konna, on jo kuollut. Ja jos elossa lienee, niin saanhan edes ennen kuolematani sanotuksi hänelle kaikki, jotta tietäis, hylky, mitä minulle on tehnyt.
Ja niin hän läksi kotia kohden.
Vilutauti puistatti häntä joka toinen päivä. Hän heikkeni heikkenemistään niin, ett'ei kyennyt enää astumaan kuin 10, ylinnä 15 virstaa päivässä. Vielä oli 200 virstaa kotia, kun rahat kokonaan loppuivat. Siitä saakka hän jatkoi matkaansa kerjäten ja sai yömajaa desjâtskoitten toimesta.