Hän alkoi nyyhkyttää.
— Kävitkös sinä siellä minun vanhassa kodissani?
— Kävin. San'niin, että se eilinen pyhissävaeltaja… vaeltaja, san'niin… — hän pysähtyi jälleen, ei saanut itkulta puhutuksi ja vihdoin, ponnistaen kaikki voimansa, jatkoi: — ois tahtonut hänelle jäähyväiset sanoa ja anteeksi pyytää.
Ja sen sanottuaan hän rupesi kopeloimaan povestansa.
— Kyllä minä sanon, vaari, kyllä. Mitäs sinä etsit? — kysäisi Agâfja.
— Kas tässä, anna tämä, jos ken kysyy. Se on minun sotamies-pilettini. Jumalan kiitos, nyt olen päästetty synneistäni kaikista! — Ja hänen kasvoilleen nousi juhlallinen ilme. Silmäkulmat kohosivat, silmät katsoivat ylös kattoon. Ukko vaikeni.
— Tuohus! — äänsi hän, huuliaan liikuttamatta.
Agâfja käsitti hänet, otti pyhänkuvain edestä puoleksi-palaneen tuohuksen, sytytti sen ja ojensi hänelle. Toinen tarttui siihen keskisormellaan.
Agâfja poistui, pistääkseen piletin arkkuunsa, mutta hänen tullessaan takaisin, oli kynttilä jo valahtamaisillaan ukon kädestä pois. Silmät olivat sammuneet; ne eivät nähneet enää, eikä rintakaan enää kohoillut. Agâfja risti silmänsä, puhalsi kynttilän sammuksiin, nouti puhtaan käsiliinan ja levitti sen ukon kasvoille…
* * * * *