Kornéi makasi parvekkeella, kuivan kauhtanan päällä, jonka muori oli levittänyt hänen alleen.
Agâfja oli ottamassa leipiä uunista.
— Kuulehan, kultaseni, — virkkoi Kornéi heikolla äänellä, — käyhän tänne.
— Koht'sillään, vaari, — vastasi toinen, vetäen leipiä uunista. —
Juodako tahtoisit? Sahtia, vai?
Kornéi ei vastannut.
Agâfja, otettuaan uunista viimeisen leivän ulos, astui hänen luokseen, sahtinappo kädessä. Kornéi ei kääntynyt hänen puoleensa eikä ruvennut juomaan, siinä vain makasi selko seljällään liikahtamatta ja alkoi puhua.
— Gâsha, — sanoi hän hiljaisella äänellä. Jo se minustakin nyt aika jättää. Minä kuolen nyt, niin… tuota… anna sinä anteeksi minulle, anna Herran tähden.
— Jumala sulle anteeksi antaa. Mitäpäs pahaa sinä minulle olet tehnyt?
Toinen oli ääneti.
— Ja vielä yksi asia: mene sinä, kultaseni, mene äitis luokse ja sano hänelle… että se pyhissä-vaeltaja, sano… se eilinen pyhissä-vaeltaja, sano,…