Kornéi se ei enää voinut pidättää itkuansa. Kauhtanansa liepeellä hän pyhki silmiään, nenäänsä ja harmaata partaansa, kääntyi vihdoin seljin mykkään ja astui porstuasta kuistille. Hänet valtasi omituinen hempeämielinen, juhlallinen alistumisen tunne, tunne nöyryytyksestä ihmisten edessä, vaimonsa edessä, poikansa edessä, kaikkein, ja tämä tunne se sekä suloisesti että kirpeästi raastoi hänen sydäntään.
Márfa katseli akkunasta, ja silloin vasta pääsi häneltä helpotuksen tunne, kun oli nähnyt ukon katoavan nurkan taakse.
Tultuaan vakuutetuksi siitä, että vanhus on lähtenyt pois, hän nousi kangaspuihin ja rupesi kutomaan. Hän helskäytti kaidetta kymmenisen kertaa, mutta työ ei ottanut luistaaksen. Hän pysähtyi miettimään… Hän muisteli, millaisena vast'ikään oli nähnyt Kornéin, ja Márfa tiesi, että se oli hän, tuo samainen mies, joka oli ollut vähällä murhata hänet, ja joka ennen oli häntä rakastanut… Ja Márfaa hirvitti, ajatellessaan äskeistä menettelyänsä. Toisin olisi pitänyt tehdä. Mutta mitenkäs häntä olisi pitänyt kohdella? Miks'eikäs se sanonut, että tässähän muka minä olen, se Kornéi, ja olen tullut kotia?
Ja hän sieppasi syöstävän sormiinsa ja kutoi hamaan iltaan asti.
V.
Töin tuskin Kornéi sai laahustaneeksi illan suussa Andréjewkaan ja pyrki jälleen yöksi Zinóvjewien luokse. Hänet otettiin vastaan.
— No, vaari, et lähtenytkään kauemmas?
— Enkä lähtenyt. Voimat petti. Takaisin päin se tie näkyy kääntyvän.
Saako olla yötä teillä?
— Ka, eihän se sija sun allas kulu. Käy ja kuivaa vaattees.
Horkka puisteli Kornéita koko yön. Aamupuolella hän vaipui horroksiin. Hänen herätessään oli jo koko talonväki lähtenyt ulos, askareillensa itsekukin. Tuvassa ei ollut kuin Agâfja.