Nyt, ymmärrettyänsä, että poikanen on kuollut, nyt hän tunsi niinkuin päässä olisi jotain liikahtanut, niinkuin mitä revennyt, niinkuin alkaisi siellä pyöriä. Makuukammioon tultuansa, hän katsahti kummastellen ympärinsä: kaikki siellä näytti niin oudolta. Hän heitäysi vuoteelle, laski päänsä ei pielukselle, vaan miehensä aamunutulle ja meni horroksiin.
Ja nyt hän näkee unessa Kóstja poikansa terveenä ja iloisena, hivukset kiharoissa, kaula hieno ja valkoinen, istuvan pienessä nojatuolissa. Siinä hän heiluttelee pieniä, pulleapohkeisia jalkojansa ja suu mytyssä koettaa saada pientä nukkepoikaa kestämään kolmijalkaisen, repaleisen paperihevosen seljässä.
— Voi kuinka tuntuu hyvältä, että hän on elossa — ajattelee äiti. — Ja kuinka armotonta tuo, että hän oli kuollut. Ja miksi? Saattoiko Jumala, jota olin rukoillut, sallia hänen kuolevan? Mitä hyvää siitä on Jumalalle? Olikos lapseni kenenkään tiellä? Eikös Jumala tiedä, että koko minun elämäni on lapsessani, ett'en minä voi elää ilman häntä? Ja sitten äkkiä siepata ja tuskilla runnella tuo poloinen, armas, viaton olento, ja murtaa koko minun elämäni ja vastaukseksi kaikkiin minun rukouksiini tehdä hänen silmänsä liikkumattomiksi, panna hänet oikaisemaan itsensä, kylmenemään, jähmettymään!
Ja hän näkee taas. Kas, poikanen tulee. Tulee tuommoisena pienenä suurista ovista semmoisista ja käsiään heiluttelee, niinkuin aika-ihmisetkin. Ja katselee ja myhäilee… Armas! Ja hänetkö Jumala todellakin tahtoi näännyttää ja kuolijaksi kiduttaa! Minkästähden Häntä rukoillaankaan, koska Hän saattaa menetellä noin kauheasti?
Ja äkkiä Matrjósha, njânjan apulaistyttö, alkaa puhua jotain kummallista. Äiti tietää hänen olevan Matrjóshan, mutta sittenkin hän on sekä Matrjósha että enkeli.
— Mutta jos hän enkeli on, niin miks'eikäs hänellä ole siipiä seljässä? — arvelee äiti.
Niin vainenkin, olihan joku — ei hän muista, ken, mutta joku hyvin luotettava henkilö — sanonut, että nykyjään on siivettömiäkin enkeleitä. Ja näin se haastaa, se Matrjósha enkeli:
— Turhaan te, rouva hyvä, Jumalaan olette pahoillanne. Eihän Hän saata kaikkia kuulla. Ihmiset ne pyytävät sellaista, että jos yhdelle tekee mieliksi, niin jo toinen pahakseen panee. Niin nytkin. Koko Venäjänmaassa rukoillaan, ja milliset, aatelkaas, rukoilijat! Kaikkein korkeimmat piispat ja munkit temppeleissä ja kirkoissa pyhimysten jäännösten edessä… kaikki rukoilevat, että Jumala antais meille voiton japanilaisista. Mutta onkos se hyvä asia se? Ei sitä semmoista saa rukoilla, eikä Hän siinä asiassa saata kenenkään mieliksi tehdä. Japanilaiset ne rukoilevat nekin voittoa itselleen. Mutta Hänhän on sama Isä, niin heidän kuin meidänkin. Mitenkäs Hänen nyt pitäisi tehdä?… Mitenkäs Hänen pitäisi tehdä? kyselee Matrjósha.
— No, niin, niin. Tuo nyt on vanha juttu. Siitä jo Voltairekin puhui.
Sen tietää jokainen, ja se on jokaisen suussa. En minä sitä tarkoita.
Mutta miks'eikäs Hän saata täyttää minun pyyntöäni, kun en pyydä mitään
pahaa, vaan ainoastaan sitä, ett'ei minun poikani armas kuolisi?
Minähän en voi elää ilman häntä. —
Niin puhuu äiti ja tuntee, kuinka poikanen ottaa häntä kaulasta pulleilla kätösillään, ja äiti tuntee, kuinka poikasen pieni ruumis puristuu niin lämpöisenä hänen ruumistansa vastaan.