— Hyvä oli, ett'ei niin käynyt, — ajattelee äiti itsekseen.
— Eikä siinä vielä kaikki, rouva hyvä, — jankuttaa Matrjósha yhtä sekavasti kuin ennenkin. — Ei vainkaan siinä vielä kaikki. Sattuu semmoistakin, että yksi ainoa vain pyytää, mutta ei sovi hänenkään pyyntöönsä suostua, ei millään muotoa. Meille se asia on aivan selvä. Tiedänhän minäkin sen, sillä minähän se mitä milloinkin käyn herrasväelle ilmoittamassa, — sanoo Matrjósha enkeli ja sanoo sen ihan samalla äänellä, jolla hän eilen, kun rouva oli lähettänyt hänet jotain ilmoittamaan herralle, oli njânjalle sanonut: "Tiedänhän minä sen, että herra on kotona, sillä minähän se kävin ilmoittamassa."
— Niin, niin — puhelee Matrjósha, — olenhan minä jo niin monasti saanut käydä ilmoittamassa, että tuossa nyt esimerkiksi muuan hyvä mies, nuorenläntä, niinkuin semmoiset enimmäkseen ovat, rukoilee, jott'ei joutuis pahoille teille, jott'ei juopottelis, jott'ei eläis irstaisesti, pyytää, että hänestä pahuus kiskaistais pois kuin sormesta tikku.
— Hyvinhän se Matrjósha puhuukin! — ajattelee rouva.
— Mutta Jumala, — jatkaa Matrjósha — Jumala ei saata mitenkään siihen suostua. Ei tule tolkkua, ellei ihminen itse aherra. Tehän, rouva hyvä, annoitte minulle luettavaksi sadun siitä mustasta kanasta. Siinä lukee, mitenkä poika kerran oli pelastanut mustan kanan hengen, ja palkinnoksi siitä se musta kana antoi pojalle hampunsiemenen, taikajyvän semmoisen, että niinkauan kuin se jyvä oli pojalla housun taskussa, niin sen pojan ei tarvinnut kirjaa avatakaan, muutoinkin osasi kaikki läksynsä, ja mitenkä se poika sitten lakkasi kokonaan opettelemasta ja kadotti muistinsa. Ei se taivaallinen Isä saata pahuutta ihmisestä irti kiskoa. Eikä ihminen saa sellaista häneltä pyytääkään, vaan ihmisen itsensä pitää nykiä ja nyhtää ja pestä pois pahat itsestään.
— Mistä hän lienee tuommoisia sanoja saanutkaan? — ajattelee rouva ja sanoo sitten ääneensä: Mutta etpäs vastaakaan minun kysymykseeni, Matrjósha.
— Malttakaas aikaa, niin sanon kaikki, — haastelee Matrjósha. — Välisti käy näinkin: minä ilmoitan, että perhe on joutunut ilman omaa syytänsä köyhyyteen, kaikki itkevät, ei ole enää entisiä upeita huoneita heillä, nurkassa asuvat, ei ole edes teetäkään; he pyytävät edes jonkinlaista apua. Mutta Hän ei saata millään muotoa tehdä heidän mieltänsä myöten, sillä Hän tietää, ett'ei se olisi heille hyödyllistä. He eivät näe, mutta Hän, Isä, näkee, että jos he hyvissä varoissa olisivat, niin jo he perin hukille hemmostuisivat.
— Kyllähän se on totta, — ajattelee rouva. Mutta miksikäs hän käyttää niin vulgäärisiä sanoja, Jumalasta puhuessaan? "Perin hukille"… Eihän se sovi. Kyllä minä hänelle siitä joskus vielä sanon. —
Ja ääneen hän lausuu:
— Enhän minä sitä sinulta kysy. Minä kysyn: miksikä tuo sinun Jumalasi tahtoi ottaa minulta poikaseni pois? — Ja äiti näkee edessään Kóstjansa ilmi elävänä ja kuulahtelee hänen nauruansa, tuota niin herttaista lapsennaurua, heleätä kuin hopeakellon ääni. — Miksikä he ottivat hänet minulta pois? Jos Jumala niin saattoi tehdä, niin Hän on häijy, paha Jumala; en tarvitse Häntä, enkä tahdo Hänestä tietääkään.