Mutta mitäs tämä on? Matrjósha ei ole enää lainkaan Matrjósha, vaan aivan toinen, uusi, kummallinen, epäselvä olento, eikä se enää ääneen puhu suullansa, mutta jollain erityisellä tavalla suoraan äidin sydämeen haastaa.
— Sinä kurja, sokea ja julkea, korskeileva luomus! — puhelee tuo olento. — Sinä näet Kóstjasi sellaisena kuin hän oli. Viikko sitten, katselet hänen lujia ja notkeita jäseniään, hänen pitkää tukkaansa kiharaista ja kuuntelet hänen lapsellista lempeää, järkevää haasteluansa. Mutta olikos hän aina sellainen? Olihan aika, jolloin sinä iloitsit, kun hän osasi lausua "mam-mam" ja "bab-bab" ja tunsi, kuka kenkin on; ja sitäkin ennen sinä riemuitsit siitä, että hän osasi seisoa pystyssä ja huojuen juosta taapotti pehmeillä jaloillaan tuoliin kiinni; ja sitäkin ennen kaikki ihastelivat, kun hän kissanpoikasena nelinkontin ryömi lattialla; ja sitäkin ennen he iloitsivat, että hän osasi tuntea ihmisiä ja osasi pitää pystyssä paljasta päätään, jossa onturan tykytykset niin selvään erotti; ja sitäkin ennen he ihastuivat siitä, että hän osasi ottaa tullon ja puristella sitä hampaattomain ikeniensä välissä; ja sitäkin ennen he iloitsivat, kun hän, ihan punaisena ja yhä vieläkin sinun rinnallasi, valittaen huusi, keuhkojansa uudistellen. Ja sitäkin ennen — vuotta ennen — missä hän oli, kun ei hän ensinkään ollut olemassa? Te luulette kaikki seisovanne, luulette, että teidän ja niitten, joita te rakastatte, tulee aina olla sellaisina kuin nyt. Mutta ettehän te seiso silmänräpäystäkään; kaikki te valuen juoksette kuin virrassa vesi, syöksette kuin vedessä kivi alaspäin, kohti kuolemaa, joka odottaa teitä kaikkia saapuviksi ennemmin tai myöhemmin. Kuinkas sinä et ymmärrä, että jos hän tyhjästä tuli siksi, mikä oli, niin ei hän silmänräpäystäkään olisi pysynyt sellaisenaan kuin oli kuollessansa? Ja samoin kuin hän tyhjästä tuli imeväksi vauvaksi, ja imevästä vauvasta lapseksi, samoin olisi lapsesta luontunut poika, koululainen, nuorukainen, nuori mies, aika-ihminen, ikäpuoli ja ukko. Ethän sinä tiedä, mikä hänestä olisi tullut, jos eloon olisi jäänyt. Minäpä tiedän.
Ja katso, äiti näkee sähkölampuilla kirkkaasti valaistun yksityishuoneen jossain restaurantissa (hänen miehensä oli kerran vienyt hänet katsomaan sellaista restaurantia). Pöydällä on illallisen jäännöksiä, ja sen takana istuu inhottavan näköinen, nuorteleiva ukko, kasvot turpeat ja rypyissä, viikset ylöspäin käherrettyinä. Siinä hän istuu, syvälle uponneena pehmoiseen sohvaan, juopuneilla silmillään ahnaasti katsellen irstaista, maaliposkista naista, jonka valkoinen, paksu kaula on paljaana. Ja siinä hän päihtyneen kangertavalla kielellä huudahtelee, useampaan kertaan uudistellen rietasta komppaa, nähtävästikin mielissään siitä, että toinen samallainen pari hyväksyen hänelle nauraa hohottaa.
— Eihän se ole minun Kóstjani, eihän toki! huudahtelee äiti, kauhuissaan katsellen tuota inhottavaa ukkoa, joka on kauhea juuri siitä syystä, että hänen katseessaan ja huulissaan on jotain, mikä muistuttaa Kóstjaa. — Hyvä on, että tämä on unta, — ajattelee hän. — Tässähän oikea Kóstja on.
Ja hän näkee poikansa valkoisena, alastonna, pikku rinta pulleana, istuvan ammeessa ja nauraa hihittäen polskivan jaloillaan. Eikä vaan näe äiti, vaan tuntee, kuinka poikanen tarttuu hänen käsivarteensa, kyynärpäätä myöten paljastettuun, tarttuu siihen ja suutelee, suutelee ja vihdoin puraisee sitä, eikä tiedä, mitä hän vielä tekisi tuolle armaalle käsivarrelle.
— Niin, tämä se Kóstja on, eikä tuo hirvittävä ukko, — sanoo äiti itsekseen.
Ja näihin sanoihin hän herää ja kauhistuen tuntee olevansa keskellä todellisuutta, josta ei enää mihinkään voi herätä.
Hän menee lastenkamariin, Njânja on tällä välin jo pessyt ja pukenut Kóstjan. Poikanen makaa jollain korotuksella; nenä on terävä, vahamainen, kuopat sieranten ympärillä, hivukset pyhkäisty otsalta. Ympärillä tuohukset palavat, ja pienellä pöydällä pääpuolessa on valkoisia, sinertäviä ja punertavia hyasintteja. Njânja nousee tuoliltaan ja silmäkulmat koholla ja totisena katselee vainajaa, joka tuossa makaa leuka koholla ja kasvot värähtämättöminä kuin kivi. Toisesta ovesta astuu äitiä vastaan Matrjósha, yksinkertaisen ja hyväntahtoisen näköisenä kuin ennenkin, silmät itkussa.
— Mitenkäs tämä? Hän sanoi minulle, ett'ei saa olla pahoillaan, ja itse on itkenyt! — ajattelee äiti. Ja hän siirtää katseensa vainajaan.
Ensi silmänräpäyksessä häntä hämmästyttää ja vieroittaa tuo kauhistuttava yhtäläisyys vainajan kasvojen ja unessa näkemänsä ukon kasvojen välillä, mutta hän karkoittaa tämän ajatuksen. Ja tehtyänsä ristinmerkin, hän koskettaa lämpöisillä huulillaan kylmää, vahamaista otsaa, suutelee sitten pieniä, ristiinpantuja kätösiä, ja äkkiä hyasinttien tuoksu se ikäänkuin puhuu hänelle jotain uutta, puhuu siitä, että poissa on poikanen eikä enää milloinkaan palaja. Ja valloilleen pyrkivä itku silloin on tukauttamaisilkan hänet… Hän suutelee vielä kerran lapsen otsaa… Ja nyt hän itkee ensi kertaa.